Anna-Liisa Kakko o.s. Väre syntyi tammikuun 21. päivänä 1922 Vehkalahdella opettajapariskunta Tyyne ja Kalle Väreen esikoiseksi ja ainokaiseksi.
Maailma, johon hän syntyi, oli kovin toisenlainen kuin nykyään. Kolme neljästä suomalaiskodista oli vielä vailla sähköä, auton näkyminen kylätiellä oli tapaus ja ”telefooneja” oli koko kylällä ehkä vain yksi; edes koululla ei ollut omaa puhelinta.
Suomi oli vasta toipumassa sisällissodasta, ja köyhyys koetteli suurta osaa kansaa. Yhteistä nykyisen vuosisadan kanssa oli pandemia: tuhoisa espanjantauti tappoi kymmeniä miljoonia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Siihen Kalle Värekin sairastui, mutta toipui Tyyne-vaimon hyvän hoidon ansiosta.
Kun Anna-Liisa oli kolmivuotias, perhe muutti Kälviälle, mutta kausi siellä jäi lyhyeksi. Koulu sijaitsi lähes suolla, ja oppilaissa riehunut hinkuyskäepidemia tartutti myös Anna-Liisan, joka häilyi viikkokausia elämän ja kuoleman välillä.
Väreet päätyivät syksyllä 1925 Alavuden Taipaleenkylän koululle, jossa pysyivätkin eläkeikäänsä saakka. Kansakoulun Anna-Liisa kävi Taipaleenkylässä omien vanhempiensa toimiessa opettajina. Maailma ympärillä kuohui: lama kurjisti ihmisten elämää, diktatuurit nousivat ja Suomessa koettiin Lapuan liike ja muilutukset.
Keskikoulua Anna-Liisa kävi Alavuden keskustassa, missä hän asui viikot. Lähin lukio löytyi Ilmajoelta. Lukion viimeistä vuotta varjosti kuitenkin maan tilanne: Suomi joutui talvisotaan, jossa sen onnistui säilyttää itsenäisyys mutta kovalla hinnalla.
Taipaleenkylän koulukin vastaanotti evakoita Karjalasta. Kalle Väre toimi siirtoväen kyläpäällikkönä, ja Tyyne vastasi koululle majoitettujen evakkojen huollosta. Opettajan tehtäviin kuului myös suruviestien vieminen koteihin, minkä vuoksi hänen tuloa alettiin taloissa jo pelätä.
Anna-Liisa liittyi äitinsä jalanjäljissä Lotta Svärd -järjestöön ja toimi talvisodassa kanslialottana keskussotilasapteekissa Seinäjoella. Taipaleenkylän ensimmäinen ylioppilas Anna-Liisasta tuli toukokuussa 1941. Hän jatkoi apteekkialalla harjoittelijana Alavudella ja Limingassa, mutta päätyi toteamaan, ettei soveltunut sille alalle. Sen sijaan hän lähti opiskelemaan Jyväskylän opettajakorkeakouluun.
Jatkosodan loppuvaiheessa Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella kesällä 1944 vei Anna-Liisan taas sotaan: tällä kertaa tutka-asemalle Porvoon lähistölle.
Sodan jälkeen Anna-Liisa valittiin opettajaksi Loimaan kristilliseen opistoon. Vuonna 1946 hän solmi avioliiton pastori Toivo Mäenpään kanssa, ja pariskunta lähti rakentamaan kansanopistoa Kaustiselle. Siellä perhe kasvoi kahdella lapsella. Anna-Liisa halusi vielä jatkaa opintojaan ja lähti vuonna 1957 Helsingin yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta.
Avioliitto kariutui, ja Anna-Liisa muutti vuonna 1960 vuoden ikäisen tyttärensä kanssa Rovaniemelle. Koko kaupungin tuhonneesta Lapin sodasta oli tuolloin kulunut vasta 15 vuotta, ja se näkyi vielä monin tavoin. Puut olivat pieniä, rakennukset uusia. Sota oli tuoreessa muistissa kaikilla.
Anna-Liisa toimi opettajana erityiskoulussa 1970-luvulle asti, jolloin hän lähti auskultoimaan Oulun normaalikouluun pätevöityäkseen äidinkielen opettajaksi. Sen jälkeen hän toimi Rovaniemellä muun muassa iltalukiossa, teknillisessä opistossa ja metsäoppilaitoksissa aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Hän selvästi rakasti työtään ja oli innostava ja tehokas opettaja.
Rovaniemellä ollessaan Anna-Liisa ei unohtanut eteläpohjalaisia juuriaan. Hän osallistui innokkaasti siellä toimineen eteläpohjalaisten yhdistyksen toimintaan. Alavutelainen Aino Rikala, joka oli äidin hyvä ystävä, muistelee, kuinka he kerrankin jossain illanvietossa esittivät painia niin, että housut repesivät. Tuohon aikaan opettajan ei sopinut puhua murretta ainakaan työssään, ja niinpä Anna-Liisakin käytti neutraalia yleispuhekieltä, mutta heti, kun hän soitti jollekulle eteläpohjalaiselle tuttavalleen, murre tuli esiin.
Anna-Liisa viljeli taajaan myös pohjalaisia sanontoja. Kun hän kovalla pakkasella tuli nenä punaisen kotiin, hän saattoi sanoa: ”Siitäs sait kun aina erellä kuljet, sano Tallila kun nenänsä palellutti.” Tai: ”Kun turvakosta tulee kirkkovantus, se vasta vantus onkin.”
Anna-Liisa solmi avioliiton eversti Einari Kakon kanssa vuonna 1964, ja tämä liitto päättyi vasta Einarin kuolemaan vuonna 2007. Pariskunnan yhteiseksi työmaaksi tuli paitsi tyttären kasvattaminen, myös Posion kesäpaikka, joka hankittiin vuonna 1965.
Kitkajärven rannan karu luonto oli aluksi Anna-Liisalle kauhistus, ja hän kävi sitkeää taistelua luontoa vastaan yrittäessään muuttaa kuivaa mäntykangasta samanlaiseksi puutarhaksi kuin Alavuden Kotirinne, jonne vanhemmat olivat eläköidyttyään muuttaneet. Luonto otti aina vallan: milloin taimet päätyivät myyrien, jänisten ja porojen suuhun, milloin teki kova talvi tehtävänsä. Mutta niin vain saatiin lukuisina kesinä erinomaiset puikulaperunat ja makeat mansikat omasta maasta.
Väreen perhe oli aina ollut uskonnollinen, ja erityisen tärkeiksi uskon asiat ja seurakunta tulivat Anna-Liisalle sen jälkeen, kun vanhemmat kuolivat 1970-luvulla. Rovaniemen seurakunta sai Anna-Liisasta aktiivisen ja kekseliään vapaaehtoisen monenlaisiin seurakunnan tapahtumiin.
Einari Kakon kuoltua Anna-Liisa muutti Turkuun senioritaloon, koska siellä oli läheisiä ihmisiä. Sielläkin hän pysyi virkeänä ja toimeliaana aina vuoteen 2019 asti, jolloin hänen täytyi terveysongelmien vuoksi siirtyä palvelutaloon, jossa sai ympärivuorokautista hoitoa. Vaikka liikuntakyky lopulta menikin, mieli säilyi kirkkaana aivan viimeisiin aikoihin asti. Anna-Liisa kirjaimellisesti nukkui pois 103-vuotiaana syyskuun 18. päivä vuonna 2025.
Muistotilaisuuden puheessaan rovasti Jorma Kalajoki sanoi, että Anna-Liisa oli saanut tarmokkuuden armolahjan. Se todella piti paikkansa. Lahja lienee periytynyt jo Tyyne-äidiltä. Tarmokkuuden lisäksi Anna-Liisalla oli myös tiedonhalun ja rohkeuden lahja. Hän sujahti mutkitta digiaikaan, oppi käyttämään matkapuhelinta ja tietokonetta ja hyödyntämään internetiä. Kun miettii, millaiseen maailmaan hän 1920-luvulla syntyi ja millaisessa maailmassa hän 2020-luvulla kuoli, voi vain ihmetellä ihmisen joustavuutta ja oppimiskykyä.
Anna-Liisa on nyt päässyt Taivaan kotiin, jonne hän jo kovasti kaipasi. Hänen tuhkansa lepäävät Alavuden kirkkomaalla Väreen sukuhaudassa.