Jos Hanna Pollarin yli satavuotias kotitalo olisi henkilö, tämän jutun pääosassa paistattelisi tarmokas ja arvonsa tunteva eteläpohjalainen nainen.
Itsenäinen ja lujatahtoinen.
– Sellaisia naisia tässä talossa on aina asunut. Monen vaimon puoliso on kuollut nuorena, ja he ovat joutuneet ottamaan hoitaakseen kaikki kodin asiat. Nämä naiset ovat olleet kuin isäntinä talossa, Pollari kertoo.
– Täällä asunut isäni täti Aili oli tästä yksi esimerkki. Hän oli vahva persoona, joka eli niin kuin tahtoi ja hankki hienoja huonekaluja, vaikka sellaista pidettiin ihan humpuukina. Ailin kaltaisten naisten henki elää talossa tänäkin päivänä.
Kaksi vuosikymmentä Koivistonmäellä
Vuonna 1900 rakennettu pohjalaisrakennus tunnetaan Kuortaneen Mäyryssä Koivistonmäen talona.
Se lohkottiin Ala-Koiviston tiluksista vähän rakentamisensa jälkeen Maria-nimisen tyttären omistukseen.
Talo on kuulunut Hanna Pollarin, omaa sukua Koiviston, suvulle alusta lähtien.
– Olen oikeastaan paluumuuttaja. Olen lähtöisin Kuortaneelta, mutta lähdin täältä nuorena palatakseni uudestaan vuonna 2005, Pollari laskee.
Pollarin perheen houkutteli takaisin Kuortaneelle juuri Koivistonmäen sukutalo. Rakennus pihapiireineen arvioitiin vuonna 2004 Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseon toimesta kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi, mikä herätti Pollarin kiinnostuksen.
Yksi asia johti toiseen, ja nyt perhe on viihtynyt samalla markilla 20 vuotta. Vuonna 2019 heille myönnettiin perinteisen rakennustavan kunniakilpi.
Perheen kahdesta pojasta toinen on muuttanut omilleen. Nyt Pollari asuttaa taloa kuopuksensa, puolisonsa ja kahden koiransa, Fiiun ja Aavan kanssa.
– Vanhempani asuvat omassa rintamamiestalossaan samassa pihapiirissä. Tämä on hyvä järjestely. He ovat aikanaan huolehtineet minusta, nyt on minun vuoroni tehdä vastapalvelus.
Vakiovarusteena villasukat
Pollarin muuttaessa Mäyryyn vuonna 2005 talo oli ilahduttavan hyvin alkuperäisessä kuosissaan. Edes 1970-luvun tunnetuimpia sisustusvillityksiä ei seinien sisällä näkynyt.
– Täällä on asunut enimmäkseen vähän vanhempaa väkeä, ilmeisesti he eivät ole lähteneet näihin oikkuihin mukaan ja vanha tyyli on saanut jäädä. Oli helpotus, kun heti ensimmäisenä ei tarvinnut ruveta irrottamaan muovimattoja tai muita hengittämättömiä materiaaleja.
– Tällaiselle talolle on ensiarvoisen tärkeää se, että se saa hengittää. Ei tänne voisi mitään muovimaalia ruveta lätkimään. Pieni veto nurkissa kuuluu asiaan, siitä tietää ilman vaihtuvan. Sitä varten on keksitty villasukat, Pollari muotoilee.
Kaiken kaikkiaan Pollarit ovat kajonneet talon tyyliin ja rakenteisiin vain vähän.
Suurin osa työtunneista meni alkuvaiheessa sisävesiputkien ja pesutilojen toteuttamiseen. Lisäsiipiä ei ole tehty, eikä tiloja avarrettu. Kuistikin on jätetty kylmilleen.
– Talon malli on aikoinaan valmiiksi ajateltu ja siksi olen sen sellaisena säilyttänyt. Tietysti meillä on nykyajan mukavuuksia ja mööpeleitä, mutta kaiken kaikkiaan alkuperäiset ratkaisut ovat kestäneet aikaa niin hyvin, ettei niitä ole ollut tarvetta muuttaa.
Talo lämpiää omilla puilla ja sähköllä. Jokaisessa huoneessa on vähintään yksi tulisija, tuvassa niitä on peräti kolme. Käytössä on lisäksi sähköpattereita ja ilmalämpöpumppu.
– Maalämpöä olen joskus miettinyt, mutta se olisi iso remontti. Vielä 2000-luvun alussa sähkö oli sen verran halpaa, ettei energiamuotoja tarvinnut juuri pohtia, Pollari tuumaa.
– Myös aurinkosähköä olen ajatellut, sillä talon sijainti olisi sille passeli. Siinä pitäisi kuitenkin huomioida rakennuksen ikä ja rakennusperinne. Jos joskus törmään näin vanhaan taloon sopivaan aurinkoenergiaratkaisuun, laitan sen kyllä harkintaan.
Omia löytöjä ja paikallisia kädentaitoja
Pollari on sisustanut kotinsa pääasiassa tavaroilla, jotka ovat olleet talossa valmiina ja joita hän on keräillyt pihapiiristä.
Juuri mitään koriste-esineistöä ei ole tarvinnut erikseen ostaa.
– Yhä vain minä löydän pihan luttiaitasta uusia aarteita. Tykkään luuhata kirpputoreilla, mutta perinteikkäitä esineitä on löytynyt omastakin takaa valtavasti. Minun isäni oli kierrättäjä jo ennen kuin koko sanaa keksittiin, eli häneltä olen tainnut tämän ominaisuuden periä, Pollari nauraa.
Mahdollisuuksien mukaan on hyödynnetty myös paikallisten käsityötaitureiden osaamista.
Osan ovenkahvoista on alkuperäisen mallin pohjalta takonut kuortanelainen taiteilija Heikki Viitasaari. Tuvan katossa roikkuvat himmelit ovat käsitöistään tunnetun Aila Honkolan käsialaa.
Lempiesineekseen Pollari nostaa ruokapöydän viereen seinälle kunniapaikalle nostetun renginkaapin.
– Sen ikä ei ole valitettavasti tiedossa, mutta vanhahan se on. Sain sen teinilikkana perinnöksi ja nyt se on löytänyt paikkansa täältä. Kaappi on jossain vaiheessa maalattu ja alkuperäiset kuviot ovat harmillisesti jääneet näkymättömiin, mutta tunnearvoonhan sillä ei ole vaikutusta.
Ihan mitä tahansa esinettä Pollari ei sisustukseensa kelpuuttaisi.
Valinnoissaan hän haluaa kunnioittaa talon historiaa ja siitä huokuvaa eteläpohjalaista maalaisromantiikkaa.
– Vaikka minä kuinka pidän Alvar Aallon suunnittelemista esineistä, sen tyyppinen moderni design ei vain millään istuisi tänne. Valitettavasti, Pollari huokaa.
Kevät tuo valon tupaan ja mieleen
Yli satavuotiaan talovanhuksen asuttaminen ei sovi kaikille, sen Pollari tietää.
Parin kymmenen vuoden aikana hän on itsekin oppinut paljon uutta sekä kodistaan että itsestään.
– Talo neuvoo asujaansa. Olen oppinut hyväksymään sen, että kotonani on aina jotain kesken. Tai ei oikeastaan kesken, vaan jatkuvassa muutoksessa. En ota sitä kuormittavana ajatuksena, vaan asiana, joka nyt vain kuuluu tähän elämäntapaan.
– En tee enää suuria suunnitelmia. Riittää hyvin, jos saan kuistin lattian maalattua ensi kesänä tai vaikka vessan oven entisöityä. En halua haalia projekteja ja sitten uuvahtaa niiden ääreen, Pollari sanoo.
Koivistonmäen talossa suhtaudutaan lempeästi elämän jälkiin, kuluneisiin kynnyksiin ja natiseviin lankkulattioihin. Juuri ne tekevät kodista kodin.
Pollari kertoo nauttivansa täysin siemauksin juuri meneillään olevasta vuodenajasta. Kesä on vielä kaukana, mutta ilmassa leijuu lupaus keväästä.
– On ihanaa, kun aurinko lämmittää tupaa ja valo taittuu kauniisti vanhoista ikkunalaseista. Muuttolinnut lentävät pian lähipeltojen yllä ja linnunpöntöt täyttyvät elämästä. Daaliat odottavat herättelyä kellarissa ja siemenet pääsevät multaan. Tämä odotus on niin ihanaa, Pollari tunnelmoi.
Koivistonmäen taloon muutto on ollut yksi hänen elämänsä parhaista ratkaisuista.
– Jos joku asia minut on tässä talossa yllättänyt, niin se, kuinka tärkeäksi ja rakkaaksi oma koti on tullut. Koko tämä maisema lakeuksineen ja järvineen on osa minua. Tiedän, etten halua muuttaa täältä koskaan pois.
