Toukokuu on jo pitkällä, auton nokka osoittaa tiistai-iltana kohti Jyväskylää soittohommien pariin. Alla rapisee yhä nastat ja auton ikkunaan leijailee lumihiutaleita. Paluumatkalle aamun pimeille tunneille sääennuste lupailee reipasta pakkasta ja vielä lisää valkoista taivaalta, joten rapiskoon vielä kaikessa rauhassa.
Jonkin sortin hiihtohulluna olen seurannut talven kulkua jo vuosien ajan ja melkein aina hiihtokelien loppuessa aikaisin helmi–maaliskuun taitteessa, saadaan siihen kylmä kevät jatkeeksi. Näin se vain on mennyt ja vastaavia talvia toistunee tiheämmin jatkossa. Se hiton ilmastonmuutos näyttää etenevän: kohti ikuista loskaista syksyä tässä matkataan.
Itse tuntuu olemattomalta osallistua ilmastotalkoisiin. En taida maailmaa pelastaa, vaikka hiihtäisin keikkamatkat ja pitäisin talon villasukkalämmöissä talvisin.
Jotenkin isossa kuvassa tuntuu turhalta koko Suomen vihreän siirtymän esimerkkinä oleminen koko muulle maailmalle. Samaan aikaan naapurissa yritetään surutta polttaa toisen keräämät öljy ja kaasut pommituksin imperialismin nimissä, toisella puolen Atlantia käännetään kelloa 50 vuotta taaksepäin ilmastotalkoiden suhteen ja Aasia jatkaa omalla tutulla polullaan kivihiilen tuprutessa taivaalle.
Ei hyvää päivää, tai paremmin Pelle Miljoonaa lainaten: ”Hyvää yötä maailma”.
Mutta omalta osalta voin tehdä onneksi edes jotain. Hiihtokauden jälkeen kuntoilu jatkuu metsäpalstalla raivaushommissa: karsitaan kituvat ryteiköt pois ja annetaan puille tilaa kasvaa ja mahdollisuus niellä mahdollisimman tehokkaasti hiiltä ilmasta takaisin kiertoon.
Puut päätyvät lopulta klapeiksi kuivumaan ja odottamaan energiaksi muuttumistaan öljyn sijaan. Ja keikkamatkoilla sen huomaa, kuinka paljon hoitamatonta metsää vielä mahtuu tähän maahan.
Hyvää alkavaa kesää ja parempaa tulevaa hiihtokautta kaikille!
Jukka Tanttari, alavutelainen musiikintekijä