Näinä aikoina puheissa putkahtelevat tuon tuosta esiin huoltovarmuus ja kriisitilanteisiin varautuminen. Vesilaitoksen häiriötön toiminta on yksi hyvän elämisen edellytys. Miten Alavuden vesilaitos on kehittynyt sadan vuoden aikana nykyiseen muotoonsa?
Kaiken alku on kiinteistökohtainen ratkaisu eli yleensä oma vesikaivo. Kirkonseudulla rakensivat Järviluomantien varren kiinteistöt ensimmäisen vesiyhtymän 1920-luvulla. Vesi saatiin puuputkella Vihtori ja Maria Hattulan kaivosta kantatien yläpuolelta. Wilhelm Huhtamäen leipomo oli yksi tämän vesilaitoksen käyttäjä.
Sodan jälkeen syntyi Asemanseudulle ainakin kolme yhtymää: Mäki-Penttilän yhtymä ja VR ottivat vettä Pumppulammesta 1947 alkaen ja 1950-luvulla aloittivat Ojalankankaan vesiosuuskunta ja Lintupuron vesiyhtymä.
Tyytymättömyys vesitilanteeseen johti kirkonseudulla vuonna 1946 Alavuden vesiosuuskunnan perustamiseen. Vesi hankittiin Katajalammesta, mistä se tuli viiden kilometrin matkan puuputkea pitkin keskustaan.
Haverin mailla oli myös paineen alentamista varten kaivo. Vesi oli laadultaan pehmeää metalliputkia syövyttävää pintavettä. Veden laatuun kiinnitti erityisesti huomiota kunnanlääkäri Hannes Leinonen, joka patisteli osuuskuntaa parempaan ratkaisuun vesiasiassa. Vähitellen alkoi tapahtua.
Syyskuussa 1958 perustettiin Alavuden Vesihuolto Oy. Seuraavana vuonna vesiosuuskunta luovutti verkostonsa, laitteensa ja kaikki oikeutensa uudelle yhtiölle.
Yhtiön tehtävänä oli hankkia talousvettä Kirkonseudulle ja Asemanseudulle sekä rakentaa Kirkonseudulle viemäriverkosto. Kuivasojan varteen Haapa-ahon maalle valmistui Ritolan pohjavedenottamo kesällä 1959 ja Isokaaren ylävesisäiliö (400 m3) valmistui 1967. Vajesojan pohjavedenottamo rakennettiin 1972 ja vettä sieltä saatiin keskustaan keväällä 1973.
Vesiyhtiön keskeisiä toimijoita olivat eri tehtävissä Aimo Suvanto, Lauri Tala, Väinö Mertalahti sekä Erkki Oksala.
Vesilaitoksen kunnallistaminen
Vesilaitoksen kunnallistamista käsiteltiin jo tammikuussa 1968, mutta lopullinen päätös syntyi joulukuussa 1973.
Päätökseen vaikutti tarve saada viemäriverkosto kaupungille ja toisaalta katsottiin, että yhtiöllä ei ole edellytyksiä laajentaa vedenjakelua liiketaloudellisin perustein.
1970-luvulla verkostoa laajennettiin ripeästi keskustaajamien lähialueille, mutta samalla saimme tehtäväksi suunnitella, miten veden jakelu voidaan ulottaa kaikkiin Alavuden kyliin.
Kattava yleissuunnitelma valmistui vuonna 1977 yhteistyössä Suunnittelukeskus Oy:n Seinäjoen toimiston kanssa. Tavoitteena oli saada vesihuolto valmiiksi vuoteen 2000 mennessä. Suunnitelma sisälsi esimerkiksi pohjaveden hankinnan suunnittelun, runkolinjojen ja painetasojen mitoitukset sekä aikataulun laatimisen toteutukselle.
Kun kaupunginvaltuusto hyväksyi suunnitelman, merkitsi päätös samalla vesilaitoksen investointien rahoittamista budjettivaroin. Esikuvana kaupungilla oli vastaavanlainen toiminta Ilmajoella. Alkoi pari vuosikymmentä kestänyt maastosuunnittelun ja rakentamisen suururakka.
Aikanaan valmistuivat Pyylammen ja Niinistön pohjavedenottamot, Salmenvuoren ylävesisäiliö, Putulan alavesisäiliö sekä runkolinjat aina Sydänmaan Hukkapäähän asti. Tiivis yhteistyö Töysän kanssa käynnistyi ja Ritolassa tuli käyttöön tärkeä Ukkokankaan vedenottamo.
Verkosto ulotettiin tarpeiden mukaan myös naapurikuntien alueille ja luotiin siihen toimintaperiaatteet. Töysän ja Kuortaneen reuna-alueet olivat suuria, mutta myös Nurmon, Peräseinäjoen ja Virtain sivukyliä vesitettiin.
Rakentamisen toteuttamistapoja oli useita. Tehtiin hiukan tuntityötä, oli pari suurta kokonaisurakkaa sekä vesipiirin tekemät ns. vesihuoltotyöt, mutta enimmin oli osaurakointia.
Itse tein TKK:ssa vuonna 1987 rakennuttajakurssin lopputyönä laajan tutkimuksen eri toteuttamistapojen vaikutuksista kustannuksiin ja valmiin verkoston laatuun.
Osaurakointi niin, että asennustöistä vastasivat omat pätevät ammattimiehet, osoittautui selvästi parhaaksi. Näissä töissä kaupungin hyviä asentajia olivat Toivo Hakala ja Markku Kontolampi. Arvo Vehniä työskenteli enemmän käyttöpuolella.
Suurimmat rakentamishankkeet tehtiin 80-luvulla. Muistan yhden budjettivuoden, jolloin oli kolmekin työmaata käynnissä samaan aikaan. Kun esitin Savolan Eskolle, kuinka laaja työohjelma saadaan toimivaksi, oli tämän rauhallinen vastaus: ” Otetaan riittävästi mopoja kuokkimaan”. Mopoilla Esko tarkoitti tietenkin ympäripyöriviä kaivinkoneita.
Kolmen työmaan aikana meidän työnjohtajat Erkki Koski, Johannes Hellinen ja Esko Tuomola olivat myös todella kiireisiä. Ammattitaitoiset kaivuu- ja louhintaurakoitsijat löytyivät kaikkina vuosina Alavudelta. Putkimateriaaleista kilpaili kaksi kotimaista valmistajaa, mutta yhteen kohteeseen pääsi toimittajaksi myös saksalainen putkitehdas.
Viimeisenä hankkeena valmistui vuosisadan vaihteessa Alavuden puolella vedenkäsittelylaitos, missä pohjavesi neutraloidaan, suodatetaan kvartsihiekan läpi ja uv-säteilyllä varmistetaan, että talousvedessä ei ole bakteereita.
Vastaava laitos on myöhemmin valmistunut myös Töysään. Nämä laitokset ovat huoltovarmuuden kannalta tärkeitä eikä niistä sen vuoksi tiedoteta.
Kesän uutisten mukaan vesilaitosten huoltovarmuudessa on suuria eroja eri kuntien välillä. Miten meidän huoltovarmuutta voisi luonnehtia?
Pohjavettä hankitaan usealta alueelta ja sitä on riittävästi, tärkeimpien laitosten sähkön saanti on turvattu varavoimakoneilla ja putkilinjojen asennussyvyyksistä ei ole missään vaiheessa tingitty. Ohjaus- ja hälytysjärjestelmät ovat nykyajan tasolla.
Vesilaitos on viemäri- ja lämpölaitosten tavoin liikelaitos eli kaikki menot katetaan käyttömaksuilla. On hyvä huomata, että kraanasta saamamme vesi on hyvää ja sen hinta on vain 1,75 €/m3 ja lisäksi meillä on varaa huuhdella samalla vedellä viemäriverkostoa.
Rakentamisen laajuutta voidaan selventää pienellä tilastotiedolla. Jos Alavuden jakeluverkosto oikaistaan Kuulan risteyksestä etelään, ulottui vuonna 1972 toinen pää Virroille, mutta vuonna 1988 putken pää oli jo Tallinnassa.
Olavi Niemelä,
Alavuden kaupungininsinööri 1972–2003