Lapsuuden kesiä muistellessa mieleeni tulivat ensimmäisenä mustat jalkapohjat. Maan lämmettyä minulla oli tapana heittää kengät kuvainnollisesti nurkkaan ja kulkea pääasiassa paljasjaloin. Juhannuksen aikaan jalkapohjat olivatkin jo kovettuneet ja iho oli saanut värin, jossa sekoittui vastaleikatun ruohon vihreys ja soratien ruskea pinta.
Uidessa jalkapohjat vaalenivat, mutta kokonaan ihoa ei saanut puhdistettua edes voimakkaalla hankaamisella. Vasta syksy ja jalkoihin sujautetut kengät hinkkasivat kantapäät pikkuhiljaa vaaleiksi. Paljainjaloin tepsuttelu oli helppoa, kun sitä teki koko ajan. Jalkapohjat olivat niin harjaantuneet, etteivät pienet kivet haitanneet ja sorapintaista tietäkin pystyi juoksemaan lähes yhtä lujaa kuin kengät jalassa.
Ehkä parasta paljasjaloin kulkemisessa oli kuitenkin se, kun löysi jostain lilluvaa mutavelliä. Mudan pursuaminen varpaiden väleistä oli yhtä aikaa iljettävää ja ihanaa. Ja mikäpä olikaan lapsesta sen mukavampaa kuin ihastella nilkkojen ympärille kuivuneita variksensaappaita.
Vanhemmiten varpaani ovat saaneet nauttia kesäisestä vapaudesta yhä harvemmin. Joskus töissä tulee tepsuteltua sisällä paljasjaloin, mutta kotona ulosmennessä jalkaa sujahtavat liian usein jotkin muoviläpyskät. Ajatus jalkapohjia pistelevistä pihakivistä kauhistuttaa, kun lapsena se tuntui vain virkistävältä.
Ehkä tänä juhannuksena voisin heittää taas kengät nurkkaan – edes pariksi päiväksi – ja päästää myös jalkani nauttimaan kesästä. Älkää siis ihmetelkö, jos näette minut läpsyttelemässä paljasjaloin. Minä vain muistelen lämpöisiä lapsuuskesiä.
Hyvää juhannusta, myös kaikille varpaille!
Ella Nurmi, päätoimittaja