Tilaajalle

Lue Emilia Rantasen essee: Kaiken takana on ihminen

Hei sinä! Aivan niin, juuri sinulle minä puhun. Toivoisin, että liittyisit mukaani ja tekisit pienen mielikuvaharjoituksen. Oletko mukana? Kokeillaan! Lopeta hetkeksi kaikki muu, pysähdy ja hengitä. Sulje silmäsi.

Kuvittele käteesi ase. Jos tiedät aseista jotain, niin hieno juttu. Voit nyt tehdä tästä mielikuvaharjoituksesta elävämmän ja maalata silmiesi eteen jonkin tietyn pyssyn. Jos taas olet tietämättömämpi, sijoita käteesi joku tutuhko ase, ehkä papan hirvikivääri tai James Bondin pistooli. Kun sinulla on käsissäsi ase, kohota se ylös ja valmistaudu ampumaan. Jos se on sinulle aitouden kannalta tärkeää, voit ladata aseen.

Suoraan edessäsi, muutaman metrin päässä, seisoo ihminen. Hän katsoo sinua suoraan silmiin. Sinä tunnistat hänet. Olitte samassa koulussa, saman kylän tai kaupunginosan lapsia, pelasitte välitunneilla jalkapalloa tai lipunryöstöä ja istuitte samoilla oppitunneilla. Sinä et erityisemmin pidä tästä henkilöstä, mutta teillä on yhteinen historia.

Nyt, paina liipaisimesta.

Pystytkö siihen? Pystytkö näkemään, kuinka häntä pelottaa ja hän kuolee sinun käsiisi? Minä en. En, vaikka kuinka kuvittelen eteeni ihmisen, jonka kanssa en ole koskaan tullut toimeen, joka on jättänyt minuun kipeitä arpia ja joka on pilannut monia vuosia elämästäni. Mutta sittenkään minä en siihen pysty.

Tämä tilanne, mielikuvaharjoitus, tuntuu meistä nykyihmisistä aika hullulta ja kaukaiselta. Niin kuin nyt oikeasti tulisi vastaan sellainen tilanne, että joku täytyisi ampua tuolla tavoin tietoisesti ja silmästä silmään häntä, tuttua ihmistä, tuijottaen. Kuitenkin, riippuen siitä kuinka vanha olet, sinun esi-isäsi neljän, kolmen tai kahden sukupolven takaa on voinut joutua tuohon tilanteeseen. Tuohon tilanteeseen myös minut marssitti Väinö Linna trilogiansa Täällä Pohjantähden alla (1959-62, WSOY) avulla. Kirjat kuvaavat suomalaista yhteiskuntaa 1880-luvulta 1950-luvulle fiktiivisestä Pentinkulma-kylästä käsin. Tuolle aikavälille osuu myös Suomen sisällissota, jonka aikana aiemmin kuvailemastani teloitustilanteesta tuli lähes tulkoon arkipäivää.

Huolimatta siitä, että kyse on vain tarinasta, Linnan kirjoja on pidetty historiallisesti varsin paikkansa pitävinä. Ne kuvailevat aidosti, kuinka Jussi Koskela perustaa torpan pappilan maille aivan alussa, kun olemassa ovat vain ”suo, kuokka – ja Jussi”. Jussin mukana lukija tutustuu viimeisiään vetelevään sääty-yhteiskuntaan, joka vaihtuu luokkajakoon ja tuoreeseen kansakuntaan, jonka eri osioiden välillä on valtava kuilu. Jussin kautta Linna tarkastelee myös suomalaisen miehen stereotypiaa, joka oli valitettavasti joskus totta: kovuutta ja itsenäisyyttä; lasten kasvatusta ilman hellyyttä; niin ankaraa työntekoa, että se hajottaa miestä sekä ruumiillisesti että henkisesti. Perhe kuitenkin kasvaa ja Jussi saa kolme poikaa, joista vanhin, Akseli, on isänsä kaltainen hyvin monella tavalla.

Linnan kerronnassa rakastan erityisesti kaikkitietävää kertojaa, joka irtautuu varsin usein pääosassa olevasta torppariperheestä ja lähtee kylälle seikkailemaan. Aluksi vähän turhankin laajalta tuntuva henkilögalleria tulee romaanien myötä niin tutuksi, että omissa mielikuvissa kaikilla on kasvot ja ääni, pitkä historia ja pakahduttavan tuttuja piirteitä. Tärkeimmäksi itselleni ja tarinalle nousee esimerkiksi naapurissa asuva Kivivuoren torppariperhe, jonka miesväellä tapaa olla räävittömät jutut ja naisväessä jotain sellaista, että se saa Akselinkin sekaisin. Akseli tutustuu aikuistuessaan myös räätäli Aadolf Halmeeseen, joka tuo kylään työväenaatteen ja sosialismin. Työväenyhdistys perustetaan Pentinkulmalle, ja Akseli saa siitä uutta merkitystä elämäänsä. Se antaa toivoa, mutta lietsoo vihaa porvareita kohtaan. Vihaa, joka kohdistuu muun muassa pappilan kirkkoherraan perheineen. He ovat osasyyllisiä siihen, että Koskelan torppa pienenee.

Kirkkoherra Salpakarin perhe alkaa kiehtoa minua heti heidän ensiesiintymisestään lähtien. Laurissa itsessään on herttaista hyväntahtoisuutta, mutta myös ärsyttävää heikkoutta. Hä-neltä puuttuu kokonaan kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä. Tähän piirteeseen vaikuttaa varmasti osaltaan Ellen-vaimo, joka näyttää painaneen miehensä tiukasti tossun alle. Kuitenkin Ellenissä on jotain, mikä saa minut samaistumaan ja kiintymään häneen. Paitsi vitivalkoinen suku, myös kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin ja halu vaikuttaa kaikkeen mahdolliseen tuntuu yhdistävän meitä alusta alkaen.

Kun Jussi hakee vasta kirkkoherran jälkeen paikkakunnalle saapuvan Ellenin rautatieasemalta, mies toteaa: ”Taitaa olla kovat ajaat edessä. Talon isäntä taisi tullakin vasta ny…” Niin kovin kuin olenkin Elleniin ihastunut, aavistelen pahaa. Ja sitten alkaa toden totta tapahtua. Yhteiskunta natisee liitoksistaan, torppareita häädetään, työläiset vaativat oikeuksiaan, käydään vaalitaistoja ja kapinoidaan niin toisia kyläläisiä kuin ylintä valtaakin vastaan. Suomi itsenäistyy. Alkaa sisällissota. Kuolee punaisia ja valkoisia, paljon tuttuja ja rakkaiksi käyneitä henkilöhahmoja, sorretaan milloin ketäkin ja näännytetään ihmisiä vankileireillä. Trilogian toinen osa on niin karua luettavaa, että toisinaan on pakko räpytellä kyyneleitä pois silmäkulmista.

Romaanisarjan kolmannen osan alkaessa yhteiskunnalliset olot rauhoittuvat hiukkasen. Minulla on jälleen aikaa viivähtää pidempään Ellenin luona ja päästää hänet ajatuksiini. Olemme kulkeneet viimeiset vuodet eri reittejä. Minä olen nähnyt, kuinka torpissa ei riitä ruoka. Olen seissyt mukana mielenosoituksissa ja epätoivoisissa sotajoukoissa. Olen kuunnellut valheellisia oikeudenkäyntejä. Olen todistanut teloituksia, joissa miehet todella ampuvat vanhoja luokkatovereitaan. Alan huomata eroavaisuuksia meidän välillämme. Yllättäen Ellenin ilo valkoisen Suomen voitosta ei tavoita omaa sydäntäni. Minä, joka olen oman sukuni ja historian tuntien myötä tullut vakuuttuneeksi siitä, että valkoisten voitto oli ainoa oikea ratkaisu, en enää pystykään riemuitsemaan ”onnellisesta lopusta”. Nyt näen Ellenin suorastaan sydämettömänä ja julmana ihmisenä.

Mitä on tapahtunut? Miksi kaikki kokemani on muuttanut minua niin paljon, että alan epäillä omaa poliittista suuntautumistani?

Valkoisessa pohjalaiskunnassa punaiset kohtaloineen ovat aina olleet kovin kaukana. Objektiivisten historian oppikirjojen ilmeettömistä massoista heitä ei myöskään ole löytynyt. Minä olen oppinut jo vuosia sitten faktat Suomen eriarvoistumisesta ja kansan kurjuudesta, mutta tun-teita ne tiedot eivät ole koskaan herättäneet. Lukukokemukseni myötä minulle on kuitenkin käynyt samoin kuin lukuisille muille Täällä Pohjantähden alla -kirjojen ilmestymisaikoihin. 1960-luvulle asti sisällissodan historia oli Suomessa voittajan historiaa, mutta Väinö Linna väläytti tapahtumien toisen puolen. Se synnytti kohun, mutta todella muutti niin suhtautumista sotaan kuin historiankirjoitustakin. Kirjojen lukijat näkivät ehkä ensimmäistä kertaa raakojen punaisten sotilasjoukkojen sijaan oikeita ihmisiä – sellaisia ihmisiä, joilla oli hyvä syy toiminnalleen ja todellista paloa ajamaansa asiaa kohtaan. Sama tapahtui minullekin. Minä näin ihmisen.

Olisiko samanlaiseen kohuun riittänyt tieteellinen tutkimus? Ehkä. Olisiko se vaikuttanut tavallisiin ihmisiin? En usko. Me ihmiset olemme yleensä empaattisia olentoja. Kun me näemme toisen ihmisen, se vaikuttaa meihin. Kun me kuulemme hänen tarinansa, me samaistumme vaikeuksiin ja ilon aiheisiin. Jos vain haluamme, pystymme paneutumaan koko sydämestämme hänen kohtaloonsa. Se tapahtuu myös näitä kirjoja lukiessa: Linnan luomat henkilöt ovat niin riipaisevan aitoja, että he suorastaan pakottavat lukijan seuraamaan ja kokemaan saman kuin he. Heissä on ehkä humoristisia kärjistyksiä ja paljon huonoja puolia, mutta sellaistahan se usein on oikeassakin elämässä.

Tarkemmin asiaan paneutuessani tajuan, että innostun Ellenistä juuri siksi, että hänessä on niin paljon tuttua. Kun tunnistan hänestä itseni, pidän häntä ihmisenä ja suhtaudun häneen sen mukaisesti. Kun huomaan vähän myöhemmin Pentinkulman tavallisista asukkaista itseeni tai läheisiini sopivia piirteitä, heistäkin tulee minun silmissäni inhimillisiä olentoja. Niin inhimillisiä, että kuoleman korjatessa satoaan tuntuu siltä kuin se osuisi omalle kohdalle, johon kuhun minun läheisistäni.

Seuratessani Koskelan perheen ja pentinkulmalaisten elämää vielä pidemmälle pääsen näkemään sisällissodan päättymistä seuraavan todellisuuden kaikessa harmaudessaan sekä lapualaisajat, jolloin ”Suomen karhu elämöi” jälleen kerran, kuten kylän valkoiset Runebergiä vapaasti lainaten ilmoittavat pohjalaisille aatetovereilleen. Hetken aikaa menee taas paremmin, kunnes koittavat sotavuodet valtavine vastoinkäymisineen. Ne vuodet lopulta yhdistävät kansaa, ja jatkuva viha saa väistyä, vaikka kylän intohimoisinta kommunistia, Siukolaa, ei vielä niiden jälkeenkään katsota suopeasti.

Täällä Pohjantähden alla tarjoaa minulle kipeän mutta hyödyllisen oivalluksen. Saan huomata, kuinka kaikkein erilaisimpienkin näkemysten takana seisoo aina ihminen. Elävä ja hengittävä ihminen, jonka suonissa voi virrata samanlainen suomalainen sisu kuin meillä muillakin. Lopulta se sisu voi kuohahtaa yli kuin lihakeitto kuumalla hellalla, ja sitten se onkin menoa. Pidetään paljon melua ehkä täysin tyhjistä lupauksista ja satutetaan ihmisiä sydämeen ja kehoon. Niin pahasti, ettei siitä välttämättä koskaan täysin toivu.

Minä opin, että ihminen voi tehdä toiselle hirvittävän paljon pahaa. Toisaalta ymmärrän senkin, että vain harva ihminen tekee pahaa siksi, että nauttii siitä. Yleensä taustalla on vuosikausien tukahdutettu viha, joka lopulta räjähtää kuin aikapommi tuhoten kaiken hyvän ympäriltään. Paitsi että tämä oivallus auttaa minua ymmärtämään historiaa, se avaa silmiäni myös nykyaikaan. Niin kamalalta kuin se tuntuukin, uskon tajuavani hiukan paremmin, miksi esimerkiksi Abderrahman Bouanane alkoi riehua puukkoineen Turun torilla loppukesästä 2017. Kun ihmistä satutetaan, hänkin haluaa satuttaa. Näitä satutettuja on nykyisinkin paljon, ja heidän toiminnastaan esimerkeiksi voisi nostaa sekä Syyrian sisällissodan että elokuussa Yhdysvalloissa vuorokauden sisällä tapahtuneet El Pason, Ohion ja Chicagon joukkoammuskelut.

Onko tuolle vihalle sitten mitään tehtävissä? Minä en ole psykologi, enkä osaa antaa tieteellisesti päteviä vastauksia, mutta ikuisena optimistina uskon siihen, että hyvyys voi aina voittaa. Akseli hautaa oman vihansa syvälle itseensä sisällissodan jälkeen ja selviää melko hyvin, mutta tunteiden tukahduttaminen voi olla niin itselle kuin lähimmäisillekin erittäin vahingollista. Nykyaikana sellaisissa tilanteissa tarjottaisiin kai terapiaa. Mielestäni tärkeämpää on kuitenkin taistella vihaa vastaan alusta alkaen: pitäisi nähdä toisessa sama ihminen kuin itsessään ja vaalia sitä, olla sille hyvä. Pitäisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen ja ystävällisyyteen, tasa-arvoon ja auttamiseen. Utopialtahan tämä kaikki kuulostaa ja valitettavasti taitaa sitä ollakin, mutta hyvyyden yläraja ei ole vielä toistaiseksi maapallolla tullut vastaan. Sinäkin voit tehdä paljon. Voit nähdä toisessa samanlaisen ihmisen kuin itsekin olet ja olla hänelle kiva, hymyillä kadulla tai antaa kaverin purkaa tuntojaan, kun joku on sanonut hänelle pahasti.

Täällä Pohjantähden alla on ehdottomasti juuri sellainen kirjasarja, joka auttaa ihmisiä oppimaan ja ymmärtämään. Kaikesta synkkyydestä ja kipeistä opetuksista huolimatta Linnan romaanit antavat kuitenkin minulle toivoa. Linna näyttää suomalaisen sisun voiman ja sen, kuinka vaikeuksistakin selvitään. Selviytymistapoja on monia: Akselin vaimo Elina luottaa Jumalaan ja Akselin kanssa samassa vankilassa ollut Elias viinaan. Joka tapauksessa eteenpäin mennään ja huomiseen uskotaan enemmän tai vähemmän positiivisin mielin. Minäkin alan uskoa, että vaikka ihminen pystyy tekemään toiselle ihmiselle mittaamattomasti pahaa, pystyy hän myös jatkamaan elämäänsä arvistaan huolimatta ja ehkäisemään uusien haavojen syntyä. Uskon siihen niin varmasti, että tekisi mieleni painottaa Akselin tapaan: ”Asia on niinkuma sanon.”

Emilia Rantanen