Kellotohtori Vesa Pihlajamäki eläköityi, mutta työt eivät silti lopu – "Jatkan niin kauan kuin osaamistani tarvitaan"

Kellotohtori Vesa Pihlajamäen liikkeeseen astuessaan voisi hyvin luulla saapuvansa museoon.

Entiseen autotalliin rakennettu toimitila on täynnä kodikkaasti raksuttavia seinäkelloja ja koneistoja, joista iäkkäimmät ovat 1700-luvulta.

Hyllyt, kaapit, laatikot ja lokerikot kätkevät sisäänsä lukemattomia kellojen ja muiden mekaanisten koneiden osia ja työvälineitä, joista jokaisella on tarkoin merkitty paikkansa.

Pihlajamäki tuntee kellot kuin omat taskunsa. Onhan hän itseoppinut kolmannen polven kellokorjaaja, käsityöläinen isänsä ja isoisänsä jalanjäljissä.

– Tein minä joskus aikoinaan muutakin, mutta nuorena aikuisena innostuin näistä hommista ja sille tielle jäin.

. Katoavaa kansanperinnettä Pihlajamäki perusti Kellotohtori-yrityksen Kuortaneen Lentilään 1990-luvun loppupuolella.

– Aloitin vuokratiloissa Alavudella, kunnes muutimme perheen kanssa Lentilään ja toimitilat tehtiin tähän kodin yhteyteen.

Pihlajamäki jäi virallisesti ottaen eläkkeelle syyskuun alussa, mutta työnteosta hän ei silti vielä luovu.

– Jos olisi kivijalkaliike jossain muualla, sitten voisin ehkä harkita asiaa. Kun toimitila on kotona, töihin on helppo ja mukava tulla. Viikonlopputöitä olen karsinut, mutta muuten jatkan niin kauan kuin osaamistani tarvitaan.

Sitä tunnutaan tarvitsevan, sillä tekijät alkavat olla vähissä. Monitaitoinen kellomaakari on harvinaisuus, vaikka uuden sukupolven edustajiakin alalta löytyy.

– Espoossa on kelloseppäkoulu, mutta eri juttu on, kuinka monelle uusista ammattilaisista kelloista tulee leipätyö. Työkalut ovat kalliita ja yrityksen perustaminen on iso ja riskialtis satsaus. Perinteinen kellonkorjaus alkaa olla katoavaa kansanperinnettä.

Yrittäjällä on haastattelun aikaan työn alla useita kelloja, joista moni on toimitettu Etelä-Suomesta saakka.

Vuosien varrella asiakkaita on ollut Australiaa ja Kanadaa myöden.

– Reissutöiden osalta kaukaisin kohde on ollut Utsjoella, Pihlajamäki muistelee.

. Tärkeimpänä tunnearvo Kellotohtorin tyypillinen asiakas on 30–80-vuotias yksityishenkilö tai kelloharrastaja.

– Vanhoihin kelloihin liittyy usein vahva tunnearvo. Niitä säilytetään ja huolletaan usein sillä ajatuksella, että ne siirtyvät perintönä lapsille ja lapsenlapsille. Esimerkkejä näistä ovat ainakin pohjalaisten sukujen Amerikan matkoilta kulkeutuneet ameriikankellot, Pihlajamäki tietää.

Kellotohtori on ilokseen huomannut vanhojen kellojen arvostuksen säilyneen digitaalimurroksen jälkeenkin.

– Seinäkello on uniikki ja periaatteessa ikuinen, kun sitä vaan huoltaa tarpeen mukaan.

– On minulla pieni patterivarastokin, mutta isoa ei kannata pitää. Vanhoihin kelloihinkin osia on vaikea nykypäivänä saada, mutta pystyn tekemään osan niistä itse, mistä on huomattavasti hyötyä.

Pihlajamäki on tehnyt omin käsin myös joitakin käyttämiään työkaluja. Osa on ostettu tai saatu perintönä suvun miehiltä.

Kellojen koristeet valmistuvat niin ikään mahdollisuuksien mukaan itse tehden.

– Työstän niitä muottien avulla tietynlaisesta massaseoksesta. Kellotöiden ohessa teen lisäksi kylttejä ja kaiverruksia. Kyllä tässä monenlaisten materiaalien kanssa saa pelata, Pihlajamäki myöntää.

. Lappi kutsuu kesäisin Mieleenpainuvinta projektia kysyttäessä Pihlajamäki hiljenee toviksi.

– Kyllä kaikki työt ovat tasa-arvoisia. Toiset ovat tietysti erikoisempia kuin toiset, kuten nyt vaikkapa Keuruun rautatieaseman kello, jota olen käynyt huoltamassa. Joku kello voi jäädä mieleen myös työläytensä vuoksi, mutta kaikki olen lopulta kuntoon saanut.

Yhden miehen yritykselle ei ole tällä hetkellä tiedossa jatkajaa, eikä Pihlajamäki ole asiaa juuri miettinytkään.

– Se jää nähtäväksi. Tyttärelläni olisi osaamista, mutta hän on toisella alalla eikä aio ottaa paikkaani.

– Enkä itsekään koe olevani valmis, tuskin koskaan olenkaan. Uusia oppeja ja oivalluksia tulee edelleen silloin tällöin.

Vaikka arki pyörii työkuvioiden ympärillä, ehtii kellotohtori välillä hengähtääkin. Pyöräilyharrastus yhdessä vaimon kanssa vie ajatukset pois kellojen koneistoista.

– Ja Lappiin on päästävä joka kesä, Pihlajamäki lisää.

Keräilijäluonteelle tyypillisesti Lapin reissuillakin mukana kulkee metallinpaljastin siltä varalta, että mukaan tarttuisi jotain mielenkiintoista.

– Vielä en ole löytänyt paria vyönsolkea kummempaa. Suurta aarretta odotellessa, kellotohtori myhäilee.

Kirjaudu sisään

Kellotohtori Vesa Pihlajamäki eläköityi, mutta työt eivät silti lopu – "Jatkan niin kauan kuin osaamistani tarvitaan"

Haluatko lukea artikkelin?