Minkä pienenä oppii, sen vanhana taitaa. Mutta mitä jos ei pienenä tajunnut aloittaa jotain sellaista, minkä jo näin 24-vuotiaana vanhana haluaisi osata? Näin on omalta osaltani käynyt tanssin suhteen. Kaikista taiteenlajeista tanssi on valitettavasti se, jonka olen päässyt viimeisten joukossa tavoittamaan.
Ensimmäinen kosketukseni tanssiin oli Grease-musikaali. Yhtäkkiä pääset lavalle näyttelemään, laulamaan – ja tanssimaan! Tanssi oli yksi isoista syistä lähteä mukaan musikaaliin. Ennen tätä ainoa kokemus tanssista oli yläkoulun ja lukion yhteistanssitunnit, ja sitä räpeltämistä en laske tähän, koska muutamat kerrat eivät jättäneet vaikutusta.
Grease-musikaalista tulee tänä vuonna kuusi vuotta. Mitä tästä kuudesta vuodesta on jäänyt käteen? Vain koreografioita, tanssiaskeleita ja yksi lähes murtunut varvas?
Ei. Tanssin maailma on avannut itselle vahvempaa liikeilmaisua, jos teoksessa ei olisi täyttä koreografiaa. Se on avannut omaa ilmaisua, mitä en ole aikaisemmin huomannut. Tanssi-improvisaatio on saanut minut itkemään, katsoessani muiden heittäytymistä. Lisäksi tanssi pitää kunnossa ja lisää endorfiinia kehossa.
En laske itseäni tanssijaksi, vaikka tanssi on iso osa töitäni. Kosketuspintani on vielä lapsen kengissä, mutta jokainen lavalla tumpeloitu kokemus vie eteenpäin. En ollut koskaan hyvä koululiikunnassa, saatika nauttinut siitä paljoa, mutta vanhojentanssikurssista sain numeron yhdeksän, muiden kurssien ollessa seitsemän.
Se kertonee paljon motivaatiosta tehdä enemmän tanssimista tulevaisuudessa. Enää tanssiminen ei ole uskalluksesta kiinni.
Teemu Sytelä