Huomenna saa ensi-illan Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas -elokuva. Väinö Linnan klassikkoromaanin lisäksi elokuvan käsikirjoituksessa on hyödynnetty Linnan Tuntemattoman sensuroimatonta Sotaromaani-nimellä julkaistua versiota.
Sain mahdollisuuden käydä katsomassa elokuvan jo pari viikkoa sitten järjestetyssä ennakkonäytöksessä. Tilanne oli mielenkiintoinen, sillä aiemmin päivällä olin kuullut Jaakko Niirasta haastatellessani useita tarinoita hänen isänsä sotakokemuksista.
Tuoreesta Tuntematon-elokuvasta on sanottu, että se pyrkii näyttämään sodan raadollisuuden eikä luomaan sankaritarinoita, kuten Edvin Laineen vuodelta 1955 oleva elokuva. En tiedä, mitä samaisessa ennakkonäytöksessä elokuvan nähneet veteraanit siitä miettivät, mutta minua tuore filmatisointi kosketti.
Sodasta vain kirjoista lukeneen ja filmejä nähneen silmissä elokuva ei mässäillyt raakuuksilla, muttei myöskään tuntunut liian siistiltä ja siloitetulta.
Elokuvaa katsoessa mieleeni nousivat moneen kertaan myös tarinat, joita olin aiemmin päivällä kuullut. Vaikka sotavuosien muistoissa on paljon sellaista, mitä rauhan aikana elänyt ei voi käsittää, ne ovat kuitenkin hyvin inhimillisiä. Moni asia on ollut pakko tehdä, jotta selviää itse hengissä.
Nyt alkaa olla viimeiset hetket kerätä näitä tarinoita talteen. Veteraanien määrä hupenee ja monet ovat jo niin pahasti vanhuuden haurastamia, ettei heistä ole enää tarinoidensa kertojiksi. Meidän nuorempien pitäisi kuitenkin kuulla niitä tarinoita. Itse en esimerkiksi voi olla miettimättä kommenttia, ettei se kuulosta lainkaan pahalta, kun luoti viuhahtaa ohi, verrattuna siihen, kun kuulee sen osuvan vieressä olevaan ystävään. Sitä ääntä en halua koskaan kuulla.