Viime sunnuntaina vietimme isänpäivää. Marraskuun toisena sunnuntaina vietettävä perinne on monelle lämmin päivä marraskuun kylmyydessä. Muistamme rakasta isäämme ja isoisiämme, ovat he elossa tai eivät.
Olen valtavan kiitollinen omasta isästäni. Häneltä olen saanut paljon miehen mallia elämään ja esiintyjän mallia omiin töihini. Yksi isoimmista opeista on omasta työstä nauttiminen. Toinen iso oppi on itsekunnioitus, koskien molempia puolia omassa elämässä. Kaikki sanovat, että näytän samalta kuin isäni, ja ylpeästi sanon olevani samaa mieltä!
Isäni on muusikko, ja olen perheestämme ainoa, joka on lähtenyt opiskelemaan teatteria ja nykyistä tulevaa muusikon koulutustani. Ainoa, joka on tehnyt näin paljon musikaaleja, mikä on kenties isoin osa tulevaa ammattikuvaustani. Laulun ja teatterin yhdistäminen on unelmien täyttymys.
Kolumnin otsikko viittaa runoilija Arto Juurakon samannimiseen runoon. Nykyajasta tuntuu olevan vaikeaa kertoa mikä täällä on ikuista: Ihmiset tulevat ja menevät kuten vuodenajat, yhteydenpito saattaa katketa ja löytyä vuosien myötä uudelleen. Myös produktiot tulevat ja menevät, kuten Tampereen Teatterin Piukat paikat, joka päättyy ensi viikolla, puolentoista vuoden jälkeen.
Arvostan niitä aitoja kohtaamisia nykyajan teknologisoituneessa arjessa. Niistä ja uusista ihmisistä sekä kokemuksista oppii paljon enemmän kun mistään tietosanakirjasta.
Sen ikuisen metsästys jatkuu, ja tähän elämään meille on annettu vahvat ja turvalliset ohjeet kotipiiristä:
Ole ylpeä mitä teet, onnellinen, ja katso molemmille puolille kun ylität tien.
Teemu Sytelä