Kuinka ihmeessä me, jotka synnyimme ilman äitiysvoimistelua,
neuvojaa ja äitiysrahaa
– kuinka ihmeessä me – ilman lapsilisää, päiväkotia ja leikkikoulua,
ilman vaippoja, muovia ja teippejä,
– kuinka ihmeessä saatoimme oppia konttaamaan
ja kävelemään näin kauas ja kauan.
Kuinka ihmeessä osasimme leikkiä
kävyillä ja tikuilla ja sileillä kivillä
tietämättä mitään virikkeitä antavasta leikkiympäristöstä,
terapiasta ja paneelikeskusteluista
aiheista lapsi ja kulttuuri,
me jotka paikatuin polvin ja puupohjakengin
seisoimme eri jonoissa sota-aikana.
Me, jotka istuimme rapistuneissa luokkahuoneissa
kirjoitimme vihkoihimme
ja luimme läksyjä omista kirjoistamme,
perityistä tai vanhoina ostetuista,
vailla ilmaista aamiaista ja koulukyytiä
ja onnellisen tietämättöminä
koulukypsyystesteistä, kukista ja mehiläisistä
ja opiskelulisistä.
Meillä ei ollut aavistustakaan
kuraattoreista, koulupsykologeista,
nuorisotiloista eikä kunnallisista lautakunnista.
Meillä ei ollut vapaa-ajan ongelmia.
Kuinka ihmeessä olemme selvinneet
hengissä ja päässeet tähän asti
kuinka on mahdollista,
että meillä oli niin hauskaa.
Se on suorastaan uskomatonta!
Tällä, tuntemattomaksi tekijäksi jääneen runolla Alavuden seurakuntaa haluavat kiittää 7. huhtikuuta 80-vuotiaiden juhlassa kirjankin saaneet