Arvoisa lukija. Luet vuoden 2017 ensimmäistä kolumniani, joka on Suomi 100 -juhlavuoden avauskirjoitukseni. Olen otettu, että saan pohtia suomalaisuuden merkitystä, ja toivon sen haastavan ajattelemaan!
Suomi julistautui itsenäiseksi Venäjästä 6. joulukuuta 1917, mistä maksoi kovan hinnan. Sisällissota odotti kulman takana, mihin jääkärikoulutuksessa olleet suomalaiset eivät osanneet varautua. Taistelu oli verinen, ja nykyinen asuinpaikkani Tampere yksi verisimmistä näyttämöistä. Sodat eivät olleet ohi, vaan edessä olivat talvi- ja jatkosota.
Sotien jälkeen alkoi jälleenrakentaminen, mikä nosti maan jaloilleen. Silloin syntyneet suuret ikäluokat ovat nyt eläkeiän molemmin puolin, ja me olemme vuosikymmenien aikana nousseet yhdeksi maailman vahvimmaksi tunnetuimmista kansoista. Olemme ylpeitä sotiemme veteraanien arvokkaasta työstä, sinivalkoisesta lipusta ja vapaudesta. Juhlavuotta juhlistetaan kuluvan vuoden aikana niin kulttuurin, urheilun, hankkeiden kuin tapahtumienkin muodossa.
Juhlavuosi herättää kysymyksen: Mitä tämä heijastaa omaan elämääni? Historiaa ja elettyä elämää... Ja mitä nykyaika antaa itselleni? Vihapuhetta, rasisimia ja väkivaltaa vai suvaitsevaisuutta, monikulttuurillisuutta ja luottamusta?
Millaisen Suomen itsellesi rakennat? Suvaitsevaisuus ei sulje pois perinteitä, kulttuurin törmäys ei ole sota. Meillä on pohjantähtemme ja isänmaamme.
Isänmaani on sata vuotta perinteiden ja tuoreimpien vuosien vaikutusta. Omaa elämää ja maamme historiaa. Se on rakentanut sinivalkoisen maani, jonka laulu on loputon. Himmetä eivät muistot koskaan saa.
Teemu Sytelä, opiskelija