Sukututkimus puhututtaa. Se on löytänyt tiensä jopa tv-mainoksiin. Mutta mistä tässä kaikessa on kysymys? Sukututkimus on kasvattanut suosiotaan tasaisesti. USA Today -lehti listasi sen maan toiseksi suosituimmaksi harrastukseksi vuonna 2014.
Vuosituhannen vaihteen digitaalinen vallankumous on mahdollistanut sen, että sukututkimuksesta on tullut todellinen jokamiehen harrastus, joka ei kysy ikää, varallisuutta tai yhteiskunnallista asemaa. Sukututkija ei tarvitse työlleen viranomaisten siunausta, tutkintoa tai työlupaa: jokainen aiheesta innostunut, joka sitoutuu alan yhteisiin pelisääntöihin, on oikea sukututkija.
Sukututkimuksen digitalisoituminen ei tarkoita, että koneet tekisivät sukututkimusta puolestamme. Tokkopa se olisi teknisesti mahdollistakaan, sillä sukututkimus vaatii aina inhimillistä päättelyä ja asiakirjojen tulkintaa. Se on harraste, mutta samalla myös kiinteä osa laajempaa historiantutkimuksen kenttää, jota tietyt työtavat säätelevät.
Yksittäinen sukututkija pyrkii parhaan kykynsä mukaan luomaan uskottavimman mahdollisen kokonaiskuvan tutkimuskohteestaan – oli se sitten perhe, suku tai kansakunta – tulkitsemalla vanhoja asiakirjoja ja arvioimalla niiden luotettavuutta – asiakirjojen, joita ei ollut aikoinaan suinkaan laadittu myöhempien aikojen tutkijoiden iloksi.
Sukututkimus on siis eräänlainen tieteellinen salapoliisitarina, jossa tutkija on pääosassa. Esipolvet voivat löytyä helposti tai tuskalla ja vaivalla, ja joskus ne voivat jäädä löytymättä kokonaan. Sukututkimus on väistämättä sidottu menneisyyden lukemattomiin ihmiskohtaloihin, joissa mikään ei ole taattua, saati ennalta määrättyä. Selvää on vain se, että sukututkimus on pitkäjänteisyyttä vaativa prosessi. Laadukas tutkimus ei synny nappia painamalla, vaikka tällaisiakin äänenpainoja kentällä on valitettavasti kuultavissa.
Sitä vastoin digitalisoituminen tarkoittaa, että tutkimuksen aloittaminen ja sen tekeminen on nykyisin entistä helpompaa. Tässä tutkijan apuna on ennen muuta kaksi tekijää: alkuperäisaineistojen digitoiminen sekä internetin erilaiset tietokantapalvelut.
Kansallisarkisto on digitoinut vapaasti internetiin sukututkijan keskeisimmän lähdeaineiston, Suomen eri seurakuntien arkistojen säilyneet asiakirjat keskimäärin 1700-luvun alusta 1880-luvulle. Lähdeaineiston saatavuus ajasta ja paikasta riippumatta onkin nykyaikaisen sukututkimuksen tärkein perusedellytys.
Sukututkimusta pidettiin aikaisemmin ennen muuta varttuneemman väen harrastuksena, siis väen, joka saattoi rauhassa viettää päivänsä arkistojen lukusaleissa. Digitalisoituminen näkyy myös työikäisten tutkijoiden huomattavana määrällisenä kasvuna.
Alkuperäisten asiakirjojen ohella erilaiset tietokannat helpottavat sukututkijan urakkaa. Erityisen käytetty on Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokanta, jonne on syötetty haettavaan muotoon eri seurakuntien ns. historiakirjoja eli luetteloja syntyneistä, vihityistä ja kuolleista sekä muuttaneiden luetteloja. Luovutetun Karjalan kirkonkirjoista ollaan puolestaan koostamassa kokonaishakuohjelmaa (Katiha), joka valmistuessaan tulee käsittämään kaikki kirkolliset väestörekisterilähteet.
Sekä alkuperäisdokumenttien saatavuudella että verkon tietokannoilla on tosin täsmälliset lainsäädännölliset rajoitteet: alle satavuotiasta materiaalia ei verkosta pääasiallisesti löydy, vaan 1900-luvun sukutiedot on edelleen kerättävä muualta: perhearkistoista, sukulaisia haastattelemalla, maistraateista ja kirkkoherranvirastoista.
On myös pidettävä mielessä, että vaikka erilaiset tietokannat helpottavat tiedonhakua, ne eivät korvaa alkuperäisdokumentteja. Tietokannat ovat aina toisen tai kolmannen käden lähteitä, jotka sisältävät tulkintaa. Tulkinta on aina tutkijan oma mielipide, joka voi olla virheellinen. Tämä seikka kannattaa huomioida selailtaessa internetin valmiita sukuselvityksiä ja henkilötiedostoja.
Sukututkimuksen harrastus on korostunut mediassa ja internetissä ovat saaneet näkyvyyttä kansainväliset kaupalliset palvelut, jotka perustuvat käyttäjien palvelulle luovuttamien sukupuiden yhdistämiseen ja keskinäiseen vertailuun. Siksi onkin entistä tarpeellisempaa korostaa sukututkimuksen tutkimuksellista puolta, joka ei ole muuttunut kehityksen mukana. Sukututkija tarvitsee työssään edelleen lähdekritiikin, keskeisen tutkimusaineiston sekä asiakirjat synnyttäneen kulttuurin riittävää ymmärrystä.
Jens Henrik Nilsson
Suomen Sukututkimusseura