Olin yökylässä pari viikkoa sitten. Sinne oli kutsuttu useampikin henkilö, ja se kesti parisen päivää, jotkut jäivät kai pidemmäksikin. Ensimmäinen päivä sujui aika normaalisti. Huomasin kuitenkin kahtena viimeisenä päivänä, että en olisi jaksanut olla siellä. Tuntui, että olisin jotenkin kärttyillyt kaikille, vaikka en edes halunnut.
Käsitin, etten nauti siitä, jos joudun olemaan samojen ihmisten kanssa kauan, niin ette pääse juuri mihinkään ”pakoon”. Sama koskee oikeastaan kaikkia ystävistä ja tutuista perheenjäseniin. Vähintäänkin ahdistun, jos en pääse johonkin pois vähintään pariksi tunniksi. En osaa oikein selittää syytä, mutta uskon, että sillä on jotain tekemistä roolien kanssa. Meillä kaikillahan on erilaiset roolit eri ihmisten kanssa. Uskallan väittää, että kaikki puhuvat, elehtivät ja ajattelevat eri tavalla eri henkilöille. Naapurin mummelille puhutaan aivan eri tavalla kuin bestikselle, ja vanhemmat saavat aivan erilaisen kohtelun kuin muut sukulaiset.
Kaverien kanssa olen tahtomattanikin iloinen ja yltiöpositiivinen, ja suu käy yleensä nopeammin kuin ajatus. Sitä roolia on vaikea muuttaa, enkä osaa, enkä kyllä haluakaan.
Roolini on raskas. En jaksa olla iloinen höpöttäjä vuorokauden ympäri, mutta toisaalta en halua jäädä istumaan hiljaa sohvalle, koska sellainen ajattelumaailma ei minulta luonnistuisi, ja ennenkaikkea, en halua olla sellainen.
Tajusin, että nautin eniten tiettyyn pisteeseen menevästä yksinäisyydestä. Mikään ei ole mukavampaa kuin huoneeseen linnoittautumisen rauha. Voisin elää sillä tavalla useamman viikon. Kuitenkin haluan, ettei minun tarvitse erakoitumisen jälkeen aloittaa puhtaalta pöydältä, ja että erakkoaikananikin minusta välitetään; esimerkiksi joku käy välillä kurkkimassa, olenko enää edes hengissä. Myös ulkomaailmaan palaamisen tulisi olla mutkatonta; erakoituminen ei vaikuttaisi ihmissuhteisiini tai muiden mielipiteisiin minusta ihmisenä.
Kiihkoilija, oman elämänsä maisteri