Näky on vieläkin verkkokalvollani. Mikäkö?
Auringon jo laskettua kumpparit jalkaan sauvakävelylle. Ihan tyyni ilma – ihan tyyni järven pinta houkutteli rantaan päin. Pysähdyin toviksi Kesäpesän takapihan rinteeseen. Mitkä värit, oikeastaan kaikki sateenkaaren sisältämät, nyt vain ilman rajoja, tummenevan länsirannan metsikön veteen heijastuvan yllä ensin hienot okran eri vivahteet – auringon laskun suunnassa – vaihtuen herkästi muihin kuin suuren siveltimen tasoittamiin väreihin. Etelään päin länsiranta asteittain tummeni sinervävävyisiin väreihin – meidän rantamaan tumma havupuusto seassa vaalean kellervät koivut loivat omat heijastumansa rantaveteen.
Mitkä vastakohdat järven koko himmenevässä illan tyyneydessä. Ylinnä kasvava hienoinen kuun sirppi omalla heijastuksellaan veden pintaan.
Henkeä salpaavaa – hiljaisuutta... Täyttä vastakohtaa tän ajan maailman myllerlyksille meillä ja muualla.
Kävelin rantavedessä tovin edes takaisin – olin jo lähdössä – katsahdin vielä taakseni. Näky täydentyi vielä. Oli pakko jäädä nojaamaan männyn runkoon.
Viisi tummaa lintuhahmoa laskeutui silmän kantaman päähän, oli jo melko hämärää. Tovin jälkeen ne alkoivat lähestyä rantaa päin – suoraan missä olin... Odottaahan täytyi... Onneksi oli villaista päällä – viileni ilta koko ajan. Ne lipuivat melko lähelle rantaa – joutsenia.
Liekö matalahko rantavesi houkutellut niitä näkemään paremmin iltapalaansa, ainakin sukelluksistaan päättelin niin. Siinähän ne pyörivät aika tovin kunnes hiljalleen kääntyivät ruokaa etsien pohjoiseen päin lähellä rantaviivaa.
Väripanoraama tummentui ja tummentui – illan puhuttelu oli miltei sielua ja henkeä salpaavaa.
Laina Aho, Kuortane