Kohta on taas joulu. Olen lähes 80-vuotias. Paistan piparia, kuten ennenkin. Takana on monta elettyä joulua: lapsuuden joulut, sodanajan joulut, sitten pula-ajan joulut. Paperikangasta oli pöytäliina, ikkunaverhot perunajauhoilla tärkättyä sideharsoa. Silloinkin paistettiin piparia.
Siirappi oli äidin keittämää, muistaakseni perunajauhoista. Jouluna oli ohraryynipuuroa ja puolukkasoppaa. Siansylttyjä – muisto omasta kesällisestä ”Putte”-possusta.
Sitten tuli joulu, jota edelsi paketti Amerikasta, isän veljeltä. Tuli riisiä, rusinoita, luumuja, kahvia... Aikuiset iloitsivat. Me lapset olimme ymmällämme. Ei sellaisia tiennyt kaivata. Kaikki oli ollut hyvin.
Tuli nuoruuden joulut. Oli oma ansiotyö. Sitten avioliitto, joulut maatilalla, karja navettoineen, omat lapset. Ja piparit paistettiin.
Tuli joulut eläkeläisenä puolison kanssa ja piparit paistettiin.
Sitten tulivat yksinäiset joulut – puoliso poissa. Lapset ja lastenlapset tulivat – ja lähtivät.
Jouluja on monia ja monenlaisia takana. Onko edessä? Sitä en tiedä, ja onko se tarpeellista tietää... Tänään paistan piparia!
Mummu