Ainoa, mikä on jo pitkään ollut pysyvää, on muutos. Uudistuksia ja niiden myötä uusia tietokoneohjelmia tulee työelämässä eteen tämän tästä. Tuntuu, etten ehdi edellistä kunnolla hyödyntää, kun sen jo korvaa uusi. Ja taas opetellaan. Uuden oppiminen on kivaa, mutta kun työtkin pitäisi tehdä.
Ihailen nuorten työkavereiden kykyjä omaksua uutta ja heidän rohkeuttaan kokeilla ja ottaa uusi tietotaito käyttöönsä. Näin 55+ -ikäisellä se tihkaisee jonkin verran enemmän, mutta perässä yritän roikkua.
Onneksi on ymmärtäväinen esimies ja kärsivällisiä työkavereita, jotka jaksavat opastaa välillä vähän it-tukea kaipaavaa senioria. Sitten, kun saan homman luistamaan rutiinilla, saankin jo pian unohtaa sen vanhentuneena tietona.
Kaikki lähtee tietysti pohjatiedoista ja -taidoista. Pitkän linjan toimittajana sitä on tullut eletyksi kädestä suuhun ja opeteltua aina vain se, mikä on ollut välttämätöntä työn kannalta.
Järkevää olisi ollut ja olisi edelleenkin hankkia vähän laajempaa osaamista tietotekniikasta yleensä. Se auttaisi paljon.
Tälläinen kapea osaaminen rasittaa muistia, joka ei sekään tunnu iän myötä ainakaan tehostuvan. Työpöytä on värikkäänä liimalapuista, joista löytyy muistin tukea tarvittaessa.
Ja se rohkeus! Epäilen, että virheen pelko ahdistaa minua enemmän kuin nuorempia työkavereita. Pelkään, että saan systeemit sekaisin, jos lähden itse etsimään ratkaisua.
Monesti jälkeenpäin huomaan, että ratkaisu olisi ollut sen yhden klikkauksen päässä, jota en tohtinut omin päin tehdä.
Suuri on iloni jokaisesta oppimastani uudesta asiasta. Periksi en anna, vaikka oppimiseni vähän kestääkin.
Ilman haasteita elämä olisi paljon tylsempää.
Eeva-Liisa Kulju