Muistoissani palaan jälleen kotiseudulleni Kontiaisille. Oli vuosi 1956. Heinäkuun alkupäivinä oli juuri valmistuneen omakotitalomme ympärillä monenlaista puuhaa.
Kesken töiden tunsimme savun hajua. Välittömästi tutkimme, onko mahdollisesti rakennuksessa jotain vialla.
Tilanne selvisi nopeasti. Lähinaapurista, metsän takaa tuli savua, joka sakeni nopeasti. Samaan aikaan alkoi peltojen takaa kuulua voimakasta hätähuutoa: ”Tupa palaa, tupa palaa!”
Äänestä tunsi, että Vierikon emäntä siellä ajaa polkupyörällä sen kuin ehtii. Varmaankin matkalla osuuskaupalle soittamaan puhelinkeskukseen, josta saataisiin hälytetyksi sammutusväkeä paikalle. Heillä ei ollut vielä omaa puhelinta.
Hälytyksen sai myös talo, jossa paloruiskua säilytettiin. Onneksi siellä sattui olemaan väkeä paikalla, että päästiin nopeasti lähtemään palopaikalle. Tämän noin viiden kilometrin matkan ruiskua kuljettivat Maunu ja Matti Kontola täyttä laukkaa hevosellaan, joka oli perille päästyään aivan hiestä märkänä.
Ruisku oli nopeasti toimintavalmiina. Kaivossa sattui olemaan vettä, joten sammutus pääsi alkamaan.
Palopaikalle jo aiemmin saapuneet olivat ripeillä toimillaan saaneet huonekaluja ulos talosta. Kaivolla pumppu oli kovassa käytössä, joten ruiskuun saatiin vettä riittävästi.
Itse tein yrityksen nousta ämpärin kanssa tikapuita pitkin katolle. Onnistuinkin viskaamaan vettä palopesäkkeeseen, mutta sen seurauksena sain tuliryöpyn päin kasvojani. Oli onni onnettomuudessa, ettei pahempaa sattunut.
Kahden miehen voimin veden pumppaaminen sujui hyvin. Myös vesiketju läheiseen luomaan valmistettiin vauhdilla ja se toimi sujuvasti.
Samaan aikaan paloautoa odotettiin huolestuneena. Jokainen toivoi, että se pääsisi perille nopeasti. Lopulta auto oli pihassa ja ripeä sammutus alkoi.
Palo oli tässä vaiheessa edennyt jo ensimmäiseen hirsikertaan ja vinttikerroksen rakenteisiin. Yllättäen vinttikerroksen täytteiden seasta kuului paukahduksia.
Naapuri kertoi, että talon isäntä oli ollut talvisodassa. Hän oli ilmeisesti lomalla käydessään tuonut muistoksi joitakin kiväärin patruunoita ja piilottanut ne vintin eristeisiin.
Palomiesten päästyä vinttikertaan huomattiin, että palonarkojen täytteiden päälle oli levitetty hiekkakerros, mikä oli hyvä ratkaisu.
Tämänkin isännän kohtaloksi tuli sankarikuolema talvisodassa. Sodan aikana kylän koululla oli järjestetty sotilasviranomaisten tiedotustilaisuus, jossa kapteeni kehotti kaikkia asukkaita huolehtimaan siitä, että vinttikerrosten eristeiden päälle levitetään hiekkaa. Mikäli talo sattuisi osumaan pommituksen kohteeksi ja pommi putoamaan katon läpi, hiekka estäisi palon, sammuttaen tulen.
Sammutustöiden päätyttyä palomiehet kehottivat tarkkailemaan vielä piha- ja metsäaluetta sekä asuinrakennuksia.
Kylän ”kökkähenki” oli hyvä, apua annettiin ja yritettiin olla auttamassa. Näin tapahtui tälläkin kertaa.
Eino Ilosalo