Viereisiä kyläjuttuja tehdessä kaikki haastateltavat totesivat lähes samoin sanoin, että keskustajaamassa asuvat pääsevät paljon helpommalla kuin kylissä asuvat. Keskusta-alueella monet palvelut, esimerkiksi liikuntapalvelut tai teidenauraus tulevat automaattisesti, mutta kylissä edes kohtuullisten harrastusmahdollisuuksien luominen vaatii runsaasti talkootyötä. Vaikkapa hiihtoladut edellyttävät sitä, että joku aktiivinen kyläläinen käy ne ajamassa.
Kylissä asuvien ihmisten äänessä huomaa välillä katkeruutta siitä, ettei valtion tai kuntien päätöksenteossa juurikaan huomioida maaseutukylien asukkaita. 1990-luvun laman jälkeen suuntaus on ollut se, että kaikki halutaan keskittää. Maaseutukylän asukas on todennut moneen kertaan olevansa ainakin rasite, ja välillä peräti ympäristöuhka milloin yksityisautoilun tai puulämmitteisen kiukaansa takia.
Olivat kyläläiset sitten yhteiskunnan vihollisia tai eivät, en ole tavannut koskaan ihmistä, joka olisi pakotettu asumaan kylässä vasten tahtoaan. Sitäkin enemmän olen tavannut heitä, joilla ei ole mahdollisuutta muuttaa kylään, vaikka haluaisivat.
Tavallisimmin kylästä, ja maaseudulta laajemminkin, ihmiset pitää poissa työpaikkojen vähyys. Toinen selkeä ongelma liittyy vapaisiin asuntoihin ja tontteihin. Jos kylältä ei löydy maata, jolle oman unelmiensa kodin voisi rakentaa, sinne on vaikea myöskään muuttaa. Yksi tärkeä apu kylien turvaamiseen on se, että niihin saataisiin tontteja. Että kyläläiset olisivat valmiita lohkaisemaan omasta maatilkustaan talonpaikan myös jollekin muulle kuin lähisukulaiselle.