Työ tekijäänsä kiittää...

Merkilliseksi on mennyt maailma. Aikaisemmin oli työtä vaikka kuinka paljon. Ja sitä oli tehtävä. Ei kotona voinut makoilla.

Pari kesää meni alaikäisenä renkinä maatalossa. Sain majoituksen, ruuan ja opastuksen työtehtäviin. Olin silloin 13–14-vuotias.

Sitten koulun penkille käymään viimeistä luokkaa kansalaiskoulua. Koulu kun päättyi, niin sahalle pääsin työhön apusahuriksi. Ja tilipussi tuli kahden viikon välein.

Siitä meni suurin osa kotiini. Vuokraan ruokaan, vaatteisiin jne. Saha paloi ja meidät siirrettiin vaneritehtaaseen kolmivuorotyöhön. Olin alkuun kärrimiehenä ja sitten sain ylennyksen prässinhoitajaksi.

Kiitettävillä työtodistuksilla sieltä sitten ruotuväkeen 18-vuotiaana.

Se työ oli otettava, mitä oli tarjolla. Kotonakin sain tehdä raskaita töitä mm. talvella kolan kanssa ja lapiolla tie puhtaaksi, että isäni pääsi autolla pihaan. Sivutien pituus oli noin kilometri.

Nyt rahdataan Suomeen työntekijöitä Ukrainasta lentokoneella. Kun oman maan kansalaisille ei kelpaa kaikki työ.

Toki ymmärrän, jos on korkeasti koulutettu, niin ei toisarvoiset työt kelpaa. Jos ei ole pakko. Mihin oikein olemme menossa?

Työ on melkoinen voimavara. Se pitää mielen virkeänä.

Kesän odotusta...

Matti J Mikkola, Alavus