Kansallisen veteraanipäivän aatoksia

Kansallinen veteraanipäivä on Suomessa sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä. Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 Lahdessa osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945. Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden muistopäivääkin rauhanomaisempi luonne.

J L Runebergin sotilaspoikarunoa siteeraten: ”Ma lapsi olin, kun hän läks, kun loppui rauha maan. En muista hattua töyhtöineen enkä kulmakarvoja varjoineen”. Isäni kaatui jouluaattona vuonna 1939. Isä oli lunastanut pienen tilan vuotta aikaisemmin. Äidille jäi velat ja kolme pientä orpoa veljestä minä nuorimpana runsaan kahden vuoden ikäisenä. Kaiken kukkuraksi tilalta vietiin vielä hevonen, reki ja moottoripyörä armeijan käyttöön.

Meillä oli puutetta varsinkin vaatteista, kengistä ja suuhun pantavasta. Naposteltavaa keräsimme marjaisilta kankailta, hilla- ja karpalosoilta sekä sienimetsistä. Lehmän jätös oli oiva kasvualusta ahomansikoille ja sen alta me tongimme myös onkimatoja kalojen narraamiseen mato-ongella ja pilkillä. Pakastin oli tuntematon käsite ja sähköttä turha kapine. Talvella aitassa kaikki tarvikkeet olivat jäässä. Puolukkaa vuoltiin saavista kirveellä. Paukkupakkasilla sisällä ovensuussa oleva vesisaavi oli aamuisin usein jäässä. Vällyjen alla tarkeni silti hyvin nukkua. Kaikesta huolimatta elimme onnellisen lapsuuden. Meillä oli kavereita ja eikä heillä ollut yhtään sen paremmat olot kuin meilläkään. Paljain jaloin tai puukengillä kirmasimme kesäisin. Maaseudun syrjäkylällä saimme elää kaikessa rauhassa. Nykyajan mukavuuksista emme osanneet edes uneksiakaan. Herää epäillys, että olikohan mielensäpahoittaja sittenkään oikeassa väittäessään, ett ennen kaikki oli paremmin.

Rauhan tultua äitimme meni seuraavana vuonna uusiin naimisiin ja sai vihdoinkin apua lastensa huoltamiseen. Emme kutsuneet häntä koskaan isäksi saati isäpuoleksi. Hän oli meille etunimensä mukaan ”Ilmari”. Varmaankin yhtä hyvä kuin oma isäni olisi konsanaan ollut. Siis täydellinen vastakohta Grimmin veljesten satujen pahalle ja ilkeälle äitipuolelle.

Isä, sille sanalle ei minulla ollut vuosikausiin mitään tunnearvoa tai käyttöä. Vasta aikuisena sain konkreettisesti kokea, mistä olin aikoinani jäänyt paitsi. Melkein siinä kyynel tipahti poskipäille, kun omat tyttäreni kapusivat syliini ja kuiskivat hellästi korvaani, isä rakas. Kenties olen sanonut omalle isällenikin samoin, sillä niin ihanalta se tuntui.

Sotaorvot ovat kokeneet Suomen historian vaikean ajan omassa selkäytimessään. Vähäistäkin sosiaaliturvaa kadehdittiin. Työtä piti tehdä lapsesta alkaen heti kun kynnelle kykeni. Äidit olivat tiukoilla, köyhyys ja koulunkäynnin vaikeus olivat todellisuutta, mutta isän puute oli tietysti pahinta. Ei siinä silloin pohdittu lapsen elämän kuormittavuutta eikä järjestetty kriisiapua. Kaikesta huolimatta meistä tuli selviytyjiä. Oli pakko, sillä omillaan oli tultava toimeen aina, oli sitten maksettavana auto-, asunto- tai opintolaina.

Kaatuneitten Omaisten Liito ry käynnisti vuonna 2009 projektin, jonka tavoitteena oli kerätä tiedot Suomen sotaorvoista yhteiseen rekisteriin. Liiton yhtenä tavoitteena oli kiinnittää valtiovallan huomiota sotaorpojen aseman tunnustamiseen sotaorporekisterin myötävaikutuksella. Monivaiheisen prosessin tuloksena syksyllä 2013 valtiovalta antoi kunnianosoituksen sotaorvoille pääministeri Jyrki Kataisen ja sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon allekirjoituksella: ”Osoitamme kunnioituksemme Suomen sodissa vuosina 1939 – 1945 isänsä ja/tai äitinsä menettäneiden sotaorpojen arvokkaasta uhrauksesta isänmaamme puolesta. Kiitämme Teitä elämäntyöstänne Suomen hyväksi”. Seuraavana vuonna saimme liitoltamme sotaorpotunnuksen. Hyvä näin. Seitsemän vuosikymmenen jälkeen meidät on virallisesti tunnustettu sotaorvoiksi. Juhlapuheet saavat kuitenkin vielä odottaa vuoroansa puhumattakaan muista unhoon jääneistä toimenpiteistä. Tiimalasissa uhkaa vain hiekka valua loppuun.

Ähtärin yhteiskoulussa luokallani ollut Liisa Leppävuori on kirjoittanut ”Sodan muisto elää meissä” -nimisessä kirjassa: ”Jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä sotaorpotunnus saa aikaan. Nyt ainakin voimme puhua asioista, joista vaiettiin. Isäni haudan vieressä on Kauno Collinin hauta. Koskaan en kouluaikana tajunnut, että luokkatoverini Matin isä ja isäni haudat ovat lähekkäin. Asioista, ainakaan sotaorpoudesta ei muutenkaan puhuttu”.

Nykyisin uskalletaan vihdoinkin kiittää sotaveteraaneja. Ilman sotiemme veteraaneja ja heidän aikalaisiaan ei olisi olemassa tätä Suomea, jossa nyt saamme elää. Kaatuneita sankarivainajia kiitokset eivät enää tavoita, mutta he ovat tänäänkin syvän kiitoksemme ansainneet. Sen suurempaa uhria ei voi antaa isänmaan puolesta kuin oman henkensä. Sotaorpojen kohtalo sen sijaan on jätetty oman onnensa nojaan. Vaikenemisen kulttuuri jatkuu edelleen. Viime eduskuntavaaleissa ehdokkaat lupasivat äänestäjilleen melkein kaikkea muuta, muttei kuuta taivaalta. Sotaorvoista en kuullut kenenkään puhuvan halaistua sanakaan. Kuitenkin he menettivät isänsä. Perheen huoltajan ja oman vanhempansa menettäminen ei ole voinut tapahtua jälkiä jättämättä.

Lastenlapseni ovat valistaneet minua, ettei nykyajan nuoriso ajattele samalla tavoin kuin heidän isovanhempansa aikoinaan. Niin se maailma vain muuttuu. Heillä on nyt toisenlaiset ongelmat pähkäiltävänä. Maahamme on viime vuosina pakolaisten joukossa tullut tänne vieraaseen kulttuuriin myös useita sodan kauhut kokeneita lapsia. Moni heistä on sotaorpo. Lapsi on syytön kärsimyksiinsä. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan jokaisella lapsella on oikeus elämään. Huominen on tulevaisuutta ja täynnä toivoa, mutta toisaalta todella lohdutonta, jos tulevaisuus on hämärän peitossa.

Hyvää kansallista veteraanipäivää

Matti Collin

ähtäriläinen sotaorpo Harjavallasta