Vain taivas on rajana

Ylioppilaskirjoitusten tulokset saapuivat kouluille tiistaina. Valkolakin ahkeroineet ovat toki juhlansa ansainneet ihan jokainen, mutta syytä on onnitella myös ammatillisen tutkinnon poikkeusoloissa puurtaneita.

Kovan paineen alla on tehty suorituksia, jotka ovat hatunnoston arvoisia, olivatpa arvosanat sitten kiitettäviä tai vähemmän sellaisia.

Vaatimukset ovat nykypäivänä kovat. Tulevaisuuden suunnitelmia tivataan monelta eri taholta. Kaikista nuorista ei ole niihin vastaamaan.

Monikaan ei vielä 16-vuotiaana tiedä, mitä elämältään haluaa. Kaikki eivät tiedä sitä vielä 19-vuotiaanakaan.

Ja hei, se on ihan okei, kuten vanhempainvapaalla oleva opetusministeri Li Anderssonkin Facebook-postauksessaan muistuttaa. Suomalaisen koulutusjärjestelmän yksi hienoimpia puolia on hänen mukaansa juuri se, ettei ole mahdollista valita väärin. Aina voi valita uudestaan, aina voi hakea eteenpäin.

Voi oikeastaan sanoa, ettei mistään opinnoista tai työkokemuksesta ole nuorelle tai aikuisellekaan haittaa, päinvastoin. Jokaisesta kokemuksesta jää aina jotain käteen; jotain sellaista, josta myöhemmin voi olla hyötyä, tavalla tai toisella.

Sitä paitsi samaan lopputulokseen voi päästä monia eri polkuja pitkin. Omassa tuttavapiirissäni on eräskin nykyisin kirurgina toimiva sisätautilääkäri, joka peruskoulun jälkeen lähti ensin ammattikouluun ja vasta aikuisena kävi lukion, eteni sitten lääkikseen, erikoistui aikanaan ja on toiminut jo vuosia unelma-ammatissaan.

Kaikki on mahdollista, jos vain jotain tarpeeksi haluaa.