Lapsi ei herkästi kerro

Olin kolmannella luokalla, kun luokanvalvojamme oppitunnin jälkeen nappasi kädestäni kiinni ja ihasteli kauniisti lakattuja kynsiäni. Hämmennyin ensin, mutta jokin miehen maireassa ilmeessä sai minut vetämään käteni irti ja poistumaan luokasta. En ajatellut asiaa sen koommin, enkä kertonut siitä kenellekään. Vuosia myöhemmin sain kuulla, että samainen miesopettaja oli pian tuon jälkeen erotettu tehtävästään lapsiin kohdistuneen epäasiallisen käytöksen takia.

Tapaus pulpahti mieleeni tällä viikolla, kun mediassa on uutisoitu lapsiin kohdistuneista seksuaalirikosten sarjasta ja oikeudenkäynnistä, jossa pääepäiltynä on Alavudellakin vaikuttanut mies. Hänhän oli lähestynyt lapsia lahjomalla heitä muun muassa alkoholilla ja tupakalla.

Lapset eivät olleet kertoneet kenellekään hyväksikäytöstä ennen kuin vyyhti alkoi purkautua. Lapsi ei kerro, koska pelkää, häpeää tai ajattelee olevansa itse syyllinen tekoon. Näin ei tietenkään ole.

Tapauksen yksityiskohdat ovat lähinnä oksettavia ja mieli haluaisi olla tietämättä niistä mitään. Silmien ummistaminen ei kuitenkaan tule kuuloonkaan, vaikka todettava on: tieto lisää tuskaa.

Viiskuntakin tulee aikanaan uutisoimaan siitä, millaiset tuomiot tekijät saavat. Syyttäjä on kertonut esittävänsä pääepäillylle kymmenen vuoden ehdotonta vankeutta. Elinkautista ei Suomessa seksuaalirikoksista langeteta, mikä on outoa siitä näkökulmasta, että uhrilleen tekijä aiheuttaa elinikäiset vammat. Osa toipuu niistä paremmin, osa huonommin. Lisäksi teko on erittäin traumaattinen myös koko sille yhteisölle, jossa tekijä on vaikuttanut.