Ikävöin sinua, rakas äiti!

Sunnuntaina vietetään äitienpäivää. En ole nähnyt omaa äitiäni moneen kuukauteen ja ikävä on kova, mutta onneksi lapset ehtivät tavata isovanhempiaan juuri ennen koronakriisin alkua hiihtolomallaan.

Mieltä painaa huoli myös 96-vuotiaasta isoäidistä, joka asustaa hoivakodissa. Kaikki on hänellä päällisin puolin hyvin, mutta kukaan sukulaisista ei ole päässyt häntä tapaamaan moneen viikkoon.

Mitä hän mahtaa ajatella tilanteesta? Ymmärtääkö hän asian laidan, kun se hänelle selitetään. Hoitokodista lähetyissä kuvissa näkyy hymyilevä vanhus, mutta mikä on todellisuus? On varmasti huonojakin päiviä.

En ole huolieni kanssa yksin. Julkisuudessakin on paljon puhuttu kriisin hoitamisesta ja sen inhimillisestä puolesta.

Vaikka pystyisimme suojelemaan vanhuksiamme virukselta, pystymmekö suojaamaan heitä yhä pahenevalta yksinäisyyden tunteelta?

Toki olemme äidin kanssa soitelleet päivittäin kuulumiset. Silti olen viime aikoina tuntenut pakottavaa tarvetta hypätä auton rattiin ja hurauttaa Keski-Suomeen vaikka ihan vaan ns. huutokahveille vanhempieni takapihalle.

Isoäidin tapaaminen on vaikeampi rasti, sillä hän asustaa toisessa kerroksessa eikä välttämättä näe, eikä kuule, eikä tunnista kaukana alhaalla seisovaa ihmistä.

Kaikesta huolimatta aurinkoista äitienpäivää kaikille äideille – jokainen meistä on juhlapäivänsä ihan varmasti ansainnut!

”Kiitos elämästä, Äiti.

Pari riviä tein kirjaimia tänään.

Siinä kaikki. Olen onnellinen.”

– Lauri Viita –