Kolumni: Sosiaalista väsymystä

Hyvä toimittaja on sosiaalinen. Hän osaa kuunnella, keskustella ja ottaa kanssaihmisensä huomioon. Kun työn tulos suurelta osin on julkinen eikä aina kaikkien mieleinen, se tuo sosiaalisuuteen oman värinsä. On osattava ottaa vastaan myös herättämänsä negatiiviset tuntemukset ja arviot itseluottamustaan menettämättä.

Toimittaja tarvitsee omat verkostonsa. Työssä niitä voi luoda, mutta moniin asioihin pääsee sisään parhaiten vapaa-ajalla. Se vaatii aktiivista osallistumista myös omalla ajalla. Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat niin jatkuvasti toimia.

Tuntuu siltä, että sellaisia toimittajia on koko ajan vähemmän, ainakin meissä keski-ikäisissä ja ikääntyvissä. Työ ihmisten keskellä, niin antoisaa kuin se onkin, herättää kuitenkin tekijässään tarpeen sen vastapainoksi vetäytyä välillä omaan rauhaan. Ainakin itsessäni olen huomannut sen tarpeen iän mukana kasvaneen, vaikka tunnenkin siitä välillä huonoa omatuntoa. Kyläilyt pakkaavat jäädä vähiin. Naapureita tavataan kauppareissuilla. Kulttuuririentoihinkin tulee harvoin omalla ajalla lähdettyä.

Osin tarve vetäytymiseen liittyy siihen, että haluaa välillä sivuun informaatiovirrasta ja vaatimuksista reagoida asioihin. Osin se on ihan sosiaalista väsymystä. Se ei tarkoita sitä, etteikö välittäisi ihmissuhteistaan, mutta jos tuntee käyttäneensä kaiken sosiaalisuutensa päivän mittaan, eipä sitä mörököllinä itseään halutuksi seuraksi miellä.

Vaarana on käydä niin, että lähes kaikki ihmissuhteet ihan lähimpiä ihmisiä lukuunottamatta liittyvät työhön. Jos niin käy, saamattomuuttaan taatusti katuu siinä vaiheessa, kun jää työelämästä pois. Käykö niin, että sitten kun ei muuta olisikaan kuin aikaa ystäville, heitä ei enää ole?

Tiedän, että ainakin aika ajoin sosiaalinen väsymys on tuttua monille. En ole varma, onko sosiaalinen media, jota voi seurata kotisohvalta, siihen lääkettä vai myrkkyä.

Eeva-Liisa Kulju, toimittaja