Kolumni: Yleissivistävä oppilaitos?

Abivuoden ja kevään kirjoitusten alla olen laskeskellut ylioppilaskirjoitusten pistetaulukoita. Jos kirjoitan pitkästä englannista laudaturin, mutta pitkästä matikasta tulee B, pääsenkö haluamaani kouluun?

Lukion aikana tulevaisuuden suunnitelmat muuttuivat pari kertaa, kun huomasin, että fysiikka ja kemia ovat kaiken muun ohella yksinkertaisesti liian vaikeita.

Lukiossa turhauttavinta on ollut se, että minua kiinnostaa opiskella vähän kaikkea.

Kemian kaavat ovat valtavan mielenkiintoisia, samoin psykologian kyky selittää ihmisten toimintaa. Kielien avulla maailma avautuu aivan uudella tavalla. Kaikki aineet eivät kuitenkaan millään mahtuneet lukujärjestykseen.

Lukio stressaa monia, eikä ihme.

Erityisen kamalaksi moni kokee sen, että ylioppilaskirjoitusten merkitys on korostunut. Yliopistoihin pääsevät ne, jotka kirjoittavat hyviä arvosanoja oikeista aineista.

Vaikka hakisi opiskelemaan historiaa, pitkän matematiikan laudaturista saa enemmän pisteitä kuin historian vastaavasta arvosanasta.

Jo lukioon tullessa pitäisi olla jonkinlainen haisu siitä, mitä aikoo kirjoittaa, ja keskittyä vain oikeisiin aineisiin – eli toisin vain pitkään matikkaan, fysiikkaan ja kemiaan.

Vaikka kirjoittaisi laudaturit omasta lemppariaineesta, ei välttämättä pääse haluamaansa kouluun, jos ei ole pärjännyt matikassa.

Eikö ”oikeassa elämässä” tarvittaisi myös niitä ”turhia” aineita, kuten kieliä?

Ketä matemaattisten aineiden nykyinen painotus hyödyttää?

Eikö olisi parempi painottaa sitä, mikä on itsestä mielenkiintoista?

Ida Nurmi, alavutelainen lukiolainen