Kolumni: Yhteisellä nuotiolla

Meissä kaikissa on sitä jotain. Laitat kätesi olkapäälleni, ja katsot minua hymyillen. Nämä kauniit sanasi lämmittävät, ja tallennan ne mieleeni.

Kyseinen kohtaaminen oli erään ystäväni kanssa, jonka kanssa aikoinaan olen paljon keskustellut elämästä. Hän näki minussa, nuoressa Teemussa jotain, jotain ainutlaatuista. Ja uskoin hänen haluavan minun itse kokevan sen saman ainutlaatuisuuden sisälläni.

Olen viime viikkoina saanut iloita monen ystäväni puolesta: valmistujaisia, iloisia uutisia uudesta opiskelupaikasta, isoja elämänmuutoksia. Kaikkia teitä rakkaita ihmisiä onnittelen nyt, kuten tein viime tekstissäkin, ja nostan kenties myös meidän tämän hetken pohdinnan esille: Mitä seuraavaksi?

Aika meidät huomispäivään kantaa. Itse ajattelin abiturienttikeväänäni pääseväni ensimmäisellä hakemisella teatterikorkeakouluun – ja hyvä etten päässyt. Omaa mantraani lainaten: Asiat tapahtuvat aina syystä.

Ehkä yhtenä tärkeimmistä ajatuksista haluaisin sanoa sinulle: Sinulla ei ole kiire. Istu paikallesi ja hengitä, äläkä etenkään vertaa omaa matkaasi muiden tuleviin matkoihin. Kevätjuhlassa lauletaan ”On aika purjeet nostaa ylöspäin”, mutta meitä kuljettavat eri tuulet. Toivon sinun näkevän sen jonkin sinussa, ennemmin tai myöhemmin.

Molemmat olemme jatkaneet elämiämme eri suuntiin, mutta kenties joskus istumme vielä yhteisellä nuotiolla. Tulevasta emme voi tietää. Lainaten rakkaan ystäväni Facebook- päivityksen viimeistä kappaletta:

”Koskaan ei tarvitse päättää, mitä tekee loppuelämänsä. Riittää, kun päätät, mitä teet seuraavaksi. Kysy itseltäsi: ’Mitä jos’. Ja anna palaa.”

Teemu Sytelä, opiskelija