Kolumni: Vielä nuori vai vanhako jo?

Abiturientit jättivät hyvästit opinahjolleen ja nuoremmat lukiolaiset pyörähtelivät vanhaintanssien pyörteissä viime viikolla. Tulipa siinä mieleen, että omista penkkareista tuli kuluneeksi tasan 30 vuotta. Siis ikuisuus.

Yritin kovasti muistella, mitä ajatuksia päässä tuolloin pyöri, mutta en oikein saanut niistä kiinni. Kaipa sitä oli siinä vaiheessa niin fokusoitunut tuleviin kirjoituksiin, ettei tilaa muille ajatuksille juuri jäänyt. Syksyllä aloitin työt tavaratalon lähettinä ja siitä vuoden päästä journalistiikan opinnot kansalaisopistossa, joitakin vuosia myöhemmin jatkoin niitä yliopistossa. Siitä se ura urkeni, jos sitä nyt voi sellaiseksi kutsua.

Olen keski-ikäinen, mutta vanhaksi en itseäni tunne. Minulla on elämäni aikana ollut aina itseäni vanhempia ystäviä, ehkä se on antanut vähän perspektiiviä.

Isoäitinikin elää vielä. Hän on nyt 95-vuotias. Hänkään ei kuulemma ole vanha, vaan kauan elänyt. Hänen äitinsä eli isomummoni eli vielä pari vuotta vanhemmaksi. Meidän suvussa on siis (jo kauan) ollut naisia neljässä polvessa.

Omista lapsista on tietysti aina huoli, mutta enemmän minua arvelluttaa omien vanhempien ikääntyminen ja tuleva hoito.

Miten kauan vanheneva äitini jaksaa huolehtia oman äitinsä asioista? Kuinka kauan vanhempani pärjäävät omillaan? Ja mitä sitten tapahtuu?

Turha surra etukäteen, sanoisi viisas. Sitä paitsi koskaan ei tiedä, onko yhteistä aikaa jäljellä paljon vai vähän. – Eläkäämme siis tässä hetkessä!

Karoliina Syrjä, toimittaja

>>>>>>> Stashed changes