Kolumni: Tervetuloa kotiin!

Syksyllä 2012 muutin Alavudelta Ouluun opiskelemaan bioanalyytikoksi. Olin tuolloin 20-vuotias ja vannoin ääneen, etten enää koskaan palaisi asumaan Pohjanmaalle ja viimeisenä Alavudelle, kun sieltä olin pois päässyt.

Iso Oulun kaupunki ja suuren maailman seikkailut kutsuivat. Oulu, Portugali ja kaikkea siitä väliltä mahtui opiskeluvuosiini. Tunsin eläväni täysillä ja ajattelin, että mitä enemmän näen ja koen, sitä täydemmäksi kasvan ihmisenä. Mitä erilaisemmassa paikassa eläisin kuin mistä olin tullut, sitä oppineemmaksi, kokeneemmaksi, ja paremmaksi muuttuisin.

Selvästi koin, että mikäli en koskaan lähtisi kotikonnuilta, olisin jotenkin vähemmän hyvä ja onnistunut ihminen. Sama ajattelumaailma löytyi opiskelukavereiltakin, joten ei ihmekään, että se vain vahvistui itselläkin.

Mutta elämä ei anna käsikirjoittaa itseään puuttumatta siihen itsekin, ja valmistumiseni jälkeen huomasin pakkaavani elämäni pois Oulusta ja auto suuntasi Pohjanmaalle.

Muutokseen kesti kauan tottua. Pidin muuttoa lakeuksille takapakkina. Kuinka vähän vielä silloin ymmärsinkään.

Viisi vuotta elin Seinäjoella tehden töitä, opiskellen, tullen äidiksi ja käyden lähes viikoittain Alavudella, joskus ajanjaksoja täällä asuen. Mitä useammin aloin käydä kotikaupungissa, sitä vähemmän se alkoi tuntua taantuneelta.

Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, ettei kotikunta ja sen lähellä asuminen tee minusta epäonnistunutta elämässä. Suurimmat seikkailumme ja täydentymisemme käymme oman itsemme kanssa, läpi elämän.

Nyt paluumuuttajana odotan innolla millaista on elää alkavaa, uutta seikkailua. Kuten eräs minulle toivotti: Tervetuloa kotiin!

Terhi Sytelä, kulttuurituottaja, bioanalyytikko