Kolumni: Rakkaat itsestäänselvyydet

Tämä joulu piti viettää mahdollisimman pienessä piirissä. Suvun kokoontumiset sekä työ- ja ystäväporukoiden jouluiset illanistujaiset peruttiin. Miltä se tuntui? Kun tahtoisi muistaa läheisiään, ja tahtoisi itseään muistettavan itselle muodostuneiden perinteiden mukaisesti.

Lakeurella ei saatana lemmestä puhuta. Koko maan voisi laittaa tähän kategoriaan. Emme koe tarvetta ääneen hempeillä ja kertoa läheisillemme heidän olevan meille kaikki kaikessa. Emme edes silloin, kun sellainen hetki tavoittaa itsemme. Oletamme läheisten tietävän ilmankin, että he ovat meille tärkeää porukkaa.

Olettaminen on mielestäni nykyisen käyttäytymismallin kirosana. Oletetaan ihmisen luontaisen tarpeen tuntea itsensä tärkeäksi olevan nyt aikuisena jotenkin vähäisempi kuin nuorempana.

Tämän vuoden aikana olemme joutuneet pakon edessä pysähtymään kukin elämässämme eri tavoin. Emme voi tavata ihmisiä, joita ennen saatoimme nähdä.

Pysähdyksissä aistimme havahtuvat ympäristöömme eri tavoin, kun totuttu oravanpyörä seisahtuu meistä riippumattomista syistä.

Arjessamme eivät enää pyöri ne rakkaat itsestäänselvyydet, joita myös ystäviksi, kollegoiksi ja perheeksi kutsutaan.

Miten nyt osoitamme toistemme tärkeyden, mikä ennen hoitui pelkästään kokoontumalla perinteiden mukaisesti yhteen niin kuin aina ennen?

Yhtäkkiä voi havahtua sellaisiin asioihin kuin ikävä ja yksinäisyys. Toivon, että niiden kautta oppisimme vaalimaan ääneen sitä, mikä tässä elämässä todella on tärkeää.

Nyt etäjouluna ja uutena vuotena se on entistä tärkeämpää. Sano rohkeasti, että välität, kaipaat ja rakastat.

Terhi Sytelä, kulttuurituottaja, bioanalyytikko