Kolumni: Prinsessasta possuksi

Ei ole kauaakaan siitä, kun joku vertasi minua prisenssa Tähkäpäähän, mikä johtui varmasti pitkistä hiuksistani. Ja hetki sittenhän se oli, kun joku huomasi minun muistuttavan Peppi Pitkätossua. Se taisi olla sitä aikaa, kun hiukseni olivat punaiset.

Eilen tapahtui sitten niin, että eräs pienen lapsen äiti epähuomiossa sanoi minun muistuttavan Pipsa-possun isää. Hups! Lasken tämän pyöreiden rillieni syyksi.

Oikeastaan en juuri välitä siitä, että olen muiden silmissä muuttunut prinsessasta possuksi.

Iän myötä ulkonäöstä on tullut paljon yhdentekevämpi asia kuin nuorena. Jos ei ulkonäköni jotakuta miellytä, mitä siitä.

Toki katson töihin lähtiessä, että on jotakuinkin toisiinsa sopivat sävyt päällä, eikä tukassa kovin isoja takkuja, mutta meikkaamaan ryhdyn enää hyvin harvoin.

En voi mitään sille, että pidän kovin ulkonäkökeskeisiä ihmisiä nykyään pinnallisina.

Ymmärrän toki, että ulkonäöllä voi olla elämässä iso merkitys ja tutustumistilanteissa saatamme arvioida toista ulkonäön perusteella – ainakin tiedostamattamme.

Mutta kun toiseen ihmiseen oikeasti tutustuu, menettää ulkonäkö merkityksensä. Tärkein on jossain muualla.

Olen myös miettinyt, miten raskasta olisi kasvaa aikuiseksi tänä someaikana. Miten paljon ulkonäköpaineita nuorille tulvii kaikkialta. Tosin ei pidä unohtaa, että olivathan ennenkin missit ja mannekiinit, jos ei muualla niin televisiossa.

Onneksi asioille melkein aina löytyy myös vastavoimansa: tänä päivänä esimerkiksi keho-positiivisuus kannustaa hyväksymään oman ulkonäön juuri sellaisena kuin se on.

Me emme mahdu yhteen muottiin, emme sisältä emmekä ulkoa – ja onneksi niin!

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija