Kolumni: Pieni Balleriina

Kukaan meistä ei jaksa loputtomiin. Me suljetaan oma sisäinen minä ulkopuolelle, ei kuunnella, saati tehdä juuri sitä, mikä olisi meille tarpeen.

Tulevana viikonloppuna saa kantaesityksensä upouusi monologimusikaali Pieni Balleriina, josta alun lainauskin on. Se on samalla opinnäytetyöni Tampereen ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalla. Niin ajatella: opinnäytetyö! Nämä neljä vuotta ovat tuoneet tähän hetkeen, että valmistuminen alkaa olla käsillä.

Olen paljon pohtinut, miksi teen juuri Pienen Balleriinan. Teoksessa käsittelen eriarvoistamista, muun muassa koulukiusaamista ja ulkonäköpaineita. Miksi haluan tuoda näitä teemoja näyttämölle? Se on ollut iso kysymykseni viimeisimpinä viikkoina.

Olin itse koulukiusattu yläkouluiässä, vähän vielä lukiossakin. Opiskellessani Alavuden lukiossa tein Seinäjoen lukion kautta teatteritaiteen lukiodiplomin, jossa käsittelin koulukiusaamista.

Diplomityöni oli monologityö, ja haavojen ollessa liian tuoreita, en uskaltanut katsoa yleisöön.

Nyt, yhdeksän vuotta lukiodiplomin jälkeen palaan samaan teemaan, muutaman muun teeman kanssa. Teen elämäni ensimmäisen kokoillan musikaalimonologin, enkä enää pelkää avata näitä teemoja lavalla.

Pitää hajottaa itsensä, uudelleen ja uudelleen, jotta voi taas muuttua paremmaksi itsekseen. Se keitä me olemme, on meistä itsestämme kiinni. Oman sisäisen minänsä kuunteleminen ei ole aina helppoa, mutta kun kuuntelemme tarkkaan, kuulemme sen pienen, mutta maailman voimakkaimman äänen:

”Vaikka maailma on kauhea, minä hohkaan ilon tunteen kirkkautta. Ja jaan sen mukanani kaikille, toivon liekin jokaiselle hengelle.”

Teemu Sytelä, opiskelija