Kolumni: Perspektiiviä elämään

Istutin toissa viikonloppuna tontille kaksi talviomenapuuta, Antonovkan ja Eppulaisen. Nykypäivän omenapuut elävät ehkä 50–80 vuotta, siis todennäköisesti pitkään vielä senkin jälkeen, kun minä kasvan ruohoa.

Suomen vanhimmat omenapuut ovat kuitenkin noin 200-vuotiaita. Niistä ei ole voinut odottaa pikaista satoa kuten nykyisistä. Ne on todennäköisesti hitaasti kasvatettu siemenistä.

Vanhimpien puiden siemenet on todennäköisesti laitettu multaan 1800-luvun alkupuolella, Suomen suuriruhtinaskunnassa, kymmenisen vuotta Suomen sodan jälkeen. Varttuessaan puut todistivat niin 1800-luvun loppupuolen teollisen kehittymisen kuin 1860-luvun lopun pahat nälkävuodetkin.

Silloin nälkään ja kulkutauteihin kuoli 100–120 000 suomalaista, eli noin 7 prosenttia väestöstä. Ehkäpä omenapuutkaan eivät niinä kylminä kesinä tuottaneet hedelmiä.

Nälkävuosista kuitenkin selvittiin ja vuosisadan vaihduttua oli edessä itsenäistyminen ja sisällissota. Eikä omenapuun mielestä mennyt kauaakaan kun edessä olivat talvisota, jatkosota ja Lapin sota. Nämä toisen maailmansodan osasodat Suomessa merkitsivät melkein 100 000 ihmisuhria. Omenapuun juurella saatettiin itkeä sodassa kaatunutta sulhasta, miestä tai isää.

Verisen alkupuolen jälkeen 1900-luvun loppu oli rauhallinen. Ihmiset muuttivat yhä enemmän kaupunkeihin, ja ehkäpä osa todella vanhoista omenapuista jäi villiintymään autiotalojen pihoihin.

Nyt ikivanhat puut ovat kenties jo huomanneet merkkejä ilmaston muuttumisesta tai pölyttäjien vähenemisestä. Ne ovat saattaneet nähdä ihmisiä kulkemassa maski päässään. Silti ne tänäkin keväänä kukkivat kauniisti. Jos sää on huono ja sato epäonnistuu, ehkä seuraava kesä on parempi!

Omia puitani istuttaessa en voinut olla miettimättä, millaisessa maailmassa ne tulevat kasvamaan. Ketä niiden kukinta keväisin ilahduttaa? Kuka kerää omenat syksyisin?

En voi tietää, mutta toivon puilleni pitkää ikää ja suunnittelen tietysti jo seuraavia istutuksia.

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija