Kolumni: Omavaraista taloudenpitoa

Kuulun erääseen tuhansien ihmisten someryhmään, jossa keskustellaan vilkkaasti omavaraistaloudesta. Sen sijaan että hamuttaisiin kaupasta ulkomaan herkkuja tai shoppailtaisiin viimeisimpiä muotivaatteita, ihmisillä onkin tavoitteena tehdä mahdollisimman paljon itse.

Joillekin se tarkoittaa jopa irrottautumista sähköverkosta ja juoksevasta vedestä, toisille lavakauluksissa kasvavia salaatteja ja hillopurkkirivejä kellarissa. Oikeaa tai väärää ei ole, kukin toteuttaa omavaraisuutta omalla tavallaan.

Oli tavoite minkätasoinen hyvänsä, ajatuksessa on jotain tavattoman kiehtovaa. Siinä, että olisi niin taitava ja pystyvä ihminen, että voisi omin käsin tuottaa evästä ja muita välttämättömiä elämän edellytyksiä itselleen ja perheelleen.

Koronakeväänä omavaraistalous on herättänyt keskustelua aivan uudella tavalla myös koko maan mittakaavassa.

Maajussien ansiosta Suomessa ollaan ruuan suhteen onneksi melko omavaraisia – paitsi jos asiaa lähdetään tarkemmin katsomaan. Harvassa taitavat olla ne maatilat, joiden koneiden tankkiin lorotetaan täysin kotimaista polttoainetta. Luomutilat tosin eivät ole riippuvaisia ulkomailta tuoduista lannoitteista, kasvinsuojeluaineista tai tuontisoijasta. Sähköä toki luomuviljelijäkin tarvitsee, ja iso osa verkkosähköstä tuotetaan ydinvoimalla, jonka polttoaine tuodaan ulkomailta. Raakaöljyn ongelman ehkä ratkaisisivat maatilakohtaiset biokaasulaitokset, mutta se onkin sitten toinen tarina...

Kovasti vaikuttaa siis monitahoiselta asialta tämä omavaraisuus. Mutta eipä anneta sen häiritä. On parempi keskittyä konkretiaan omalla pihalla. Kuten vaikkapa siihen, miten ihmeessä siitä voikukkasiirapista tuli kitkerää, vaikka someryhmässä toisin vakuuteltiin?

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija