Kolumni: Naisen tahto

Istun puiston penkillä, syyskuun aamu-aurinko lämmittää Hakaniemen rantaa. Katselen, kun yksinäinen moottorikumivene lähestyy laituria. Vavoista päätellen kalassa on oltu, eleistä arvellen saalistakin on saatu.

Kävellessäni kohti Kaisaniemeä kohtaan satunnaisia lenkkeilijöitä. Kello on puoli yhdeksän. Rauhallisuuden ja hiljaisuuden rikkoo yksinäisen veneen piippaavaa varashälytin. Saavun Kaisaniemen puistoon, ranskalaiset parvekkeet, kaunis arkkitehtuuri, pudonneet rappaukset, nosturit, tyhjät suihkulähteet, työkoneiden piippaus, valtavien lehmusten lehtien havina, kevyt lämmin etelätuuli, junien ääni kiskoilla, satunnainen auto, polkupyörä hiekalla, se kuuluisa lonkeron värinen taivas, ratikoiden kirskunta, lähijunien kiihdytys. Kello lähenee kymmentä, on lauantai, kaupungin sydän alkaa sykkiä hiljalleen.

Puistossa viereiselle penkille istuu ruskeaihoinen nuori, hän vastaa puhelimeen ”Whatsup friend”. Kieli muuttuu arabiaksi.

Hiekkakentän yli kävelee viheltelevä parrakas kaveri. Hän istuu vasemmanpuoleiseen penkkiin. Hänkin käärii tupakan, tervehtii ja hymyilee. Istun kahden tummaihoisen ihmisen keskellä. Mietin, mitähän Eliel Saarinen tästä ajattelisi.

Ihmisiä valuu ulos rautatieaseman tunnelista kuin kesäaamun usva pelloille, Intercity 43 Vaasaan kuulutetaan. Ostan lipun poikkeuksellisesti junasta. Vastapäätä minua istuu pariskunta, suomalainen nainen kukkamekossa ruskeaihoisen miehen kanssa. He ovat noin viisissäkymmenissä. Mies käskee naista laittamaan englanniksi styroksisen kylmälaukun junavaunun takaosaan. Äänensävy on ehdoton. Istun pöytäryhmän ikkunan puoleiseen penkkiin naama menosuuntaan. Ulkoa minua katsoo Sirpa Selänne hymyillen julisteessa, junan lähtiessä liikenteeseen nainen menee junan takaosaan, hän tuo kylmälaukun penkille viereeni sanomatta mitään. Hymyilen, mies vähän myöhemmin. Naisen tahto.

Ike Novikoff, kaikkien alojen asiantuntija