Kolumni: Nainen ja moottorisaha

Pekka Ruuska halusi taannoin kovasti jonkun naisen elämään, aamukahvipöytään ja pyykkipäiväänkin. Vastalahjaksi lupasi lyödä tauluille naulaa seinään. Ei kovin kummoinen lupaus. No, lastulevyyn uppoaa tietysti naula, mutta kipsilevyyn on parasta käyttää proppua. Betoniseinä antaa kovemman vastuksen, mutta iskuporakoneella siitäkin selviää. Taulun ripustajan sukupuolella ei niinkään ole väliä, kunhan on tekniikka hallussa ja oikeat välineet käsillä.

Lapsuudessani tyttöjä ei kannustettu valitsemaan koulussa teknisiä käsitöitä. Harmi, mutta eihän se estä tarttumasta ruuvariin aikuisena. Sattuneesta syystä vietän nykyään paljon aikaani rakennustyömaalla, joka pursuaa laudan- ja lankunpätkiä. Ihan käden ulottuvilla ovat myös käyttövalmiit työkalut, sirkkeli ja akkuporakone tärkeimpinä.

Houkutus tekee varkaan. Juuri kun pitäisi kantaa muurarille tiiliä, onkin tomaattien kasvatuslaatikko kriittisessä vaiheessa. Ja kun olisi syytä maalata talon pielilautoja valkoisiksi, olenkin sutimassa nikkaroimaani aitaa punaiseksi. Vähemmästäkin ilmapiiri kuumenee, mutta onneksi voin paeta hetkeksi lampolaan ja nojailla itse rakentamaani karsinaan.

Voisin myös kirjoittaa kokonaisen novellin moottorisahoista. Tai ainakin siitä yhdestä kevyestä mallista, joka sopii käteeni hyvin. Teräketjuöljy ja sahattu puu muodostavat omalaatuisen tuoksukoktailin, jota on välillä pakko päästä nuuhkimaan. Samalla voi sahata puusta pudonneet isot oksat saunapuiksi. Hauis kiittää sahahommista, mutta selkä tapaa kiljua vastalauseita huonosta työasennosta.

Perimmiltään nikkaroinnin palkitsevuus on varmasti sama kuin tekstiilitöissäkin. Itse tehtyihin asioihin liittyy aivan erityistä mielihyvää. Puutöihin keskittyessä unohtuvat sekä arkiset huolet että somemaailma. Tarttukaa siis vasaraan(kin), hyvät naiset ja naulatkaa taulunne seinään.

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija