Kolumni: Näetkö sinä metsän puilta?

Viime vuonna Tieto-Finlandian voitti teos nimeltä Metsä meidän jälkeemme. Tartuin siihen suurella mielenkiinnolla. Monessa kirjan luvussa käsiteltiin sitä, miten metsänomistajan valinnanvapaus on viime vuosina lisääntynyt.

Suomen metsälaki muuttui vuonna 2014 – ja samalla vuosikymmeniä pannassa ollut jatkuva kasvatus sai lainvoiman. Puita korjatakseen metsänomistajan ei enää ole pakko hakata metsäänsä ammottavia aukkoja, vaan sieltä voidaan korjata puuta niin, että metsä pysyy koko ajan peitteisenä. Tästä kiittävät niin metsän eläimet kuin ihmiset ja maisemakin. On paljon mukavampi suunnistaa, marjastaa, sienestää, metsästää tai samoilla metsässä, jossa kasvaa puita, verrattuna mätästettyyn hakkuuaukkoon.

Mutta entäpä sitten metsänomistajan kukkaro? Onhan sekin tärkeä.

Monet laskelmat osoittavat, että jatkuva kasvatus tuottaa yhtä hyvin kuin aukkohakkuutkin. Tuotto vain on tasaisempi, sillä ennen pitkää metsästä voidaan poimia puita 15–20 vuoden välein ja pinoon laitettavat puut ovat enimmäkseen tukkipuita. Yläharvennus ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen juttu. Se vaatii metsurilta osaamista ja mahdollisesti ketterämpää kalustoakin kuin avohakkuu.

Suurin este jatkuvan kasvatuksen tiellä lienevät kuitenkin asenteet, niin ammattilaisten kuin metsänomistajienkin.

Mutta takaisin kirjaan, jonka parasta antia on nimenomaan moniäänisyys. Metsästä puhuvat niin metsänhoidon ammattilaiset, tutkijat, omistajat, metsästäjät kuin luonnonsuojelijatkin. Metsästä piirtyy kuva monimuotoisena ja mutkikkaana eliöyhteisönä, jonka riippuvuussuhteita ihminen ei vielä kokonaan ymmärrä. Tässäpä kirja nyt, jossa konkreettisesti nähdään metsä puilta.

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija