Kolumni: Kun koti palaa

Olen viime aikoina pohtinut suhteellisuutta. Sitä, että jokin on johonkin suhteessa olevaa, verrattavaa tai laskettavaa, relatiivista. Se on ehdottoman vastakohta. Jokin siis on jotakin riippuen siitä, mihin sitä verrataan.

Jos vaikka tulisi sota, kodit tuhoutuisivat, läheiset kuolisivat ja yhteiskunta romahtaisi, se olisi todella kauheaa, eikö totta?

Jos taas noista vain yksi tapahtuisi, vaikkapa koti tuhoutuisi tulipalossa, sekin olisi kauheaa, mutta ei yhtä hirveää kuin ensimmäinen vaihtoehto.

Tai jos kävisi niin, että ventovieraat ihmiset tuijottaisivat, pysäyttäisivät kotisi kohdalla autonsa ja töllöttäisivät kuin lehmä uutta veräjää, niin olisihan se melko ikävää, eikö totta?

Tylsää olisi myös, jos joutuisi sanomalehden pikku-uutiseksi. Sellaiseksi, joita itse joskus lukee miettimättä sen kummemmin ihmisiä tai tarinoita niiden takana.

Mutta lopulta, paljon ikävämpiäkin asioita voisi tapahtua.

En tiedä, matkustelenko koskaan enää, mutta välillä muistelen kerjäläisiä Ateenan yössä tai ihmisiä Bosborinsalmen rannoilla.

En varmasti ole nähnyt näiden paikkojen kaikkia todellisuuksia, mutta silti olen kokemastani saanut suhteellisuudentajua, josta on apua elämän kuoppaisella tiellä.

Samaa resilienssiä saa myös lukemalla. Kun on samastunut nälkävuosien kerjäläisiin tai keskitysleirien vankeihin, voi olla melko varma, ettei elämä lopu siihen, vaikka koti palaisikin, niin kuin meille nyt kävi.

Aina voi rakentaa uuden, kunhan rinnalla on joku, jonka kanssa rakentaa.

Palaneet kirjat ovatkin sitten toinen tarina.

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija