Kolumni: Keväthuuto kajahtaa

Kaikenlaisten talvien jälkeen tuppaa tulemaan kevät – onneksi. Astrid Lindgrenin ihanassa Ronja Ryövärintytär -kirjassa Ronjan täyttää metsässä kevät. Se on niin pakahduttavan ihana, että hänen on huudettava korkealta ja kovaa niin kuin lintu. Se on hänen keväthuutonsa. Ronja tuntee, miten talvi valuu hänen yltään ja tilalle astuu keveys.

Melkein olen minäkin huutanut tänä keväänä oman keväthuutoni. Pakahduttavia hetkiä on ollut paljon.

On ollut illanhämy ja metsässä kumeasti kaikuva huuhkajan villi huuto. Ovat olleet viime vuonna istutettujen pensasmustikoiden ja hunajamarjojen paisuvat silmut. On ollut maasta terhakasti ponnistava rakuuna. Ja tietenkin lampolassa ensimmäiset karitsat, jotka hoippuvat jaloilleen pian syntymän jälkeen. Sekin pässipoika, joka tuli maailmaan kovin takaperoisesti, vaan tulipa kuitenkin.

Mutta palataanpa metsään. Keväinen metsä soi ja pauhaa. Se livertää, rummuttaa, huhuilee ja sirkuttaa. Keväisessä metsässä ihmisen mieli väistämättä kevenee, niin kuin Ronjalla. Kevätmetsän kokeminen pitäisi olla ihmisille oikeastaan pakollista.

Pitäisi olla viikon kevätloma, joka ansaittaisiin sillä, että tehtäisiin sen alkajaisiksi vähintään tunnin retki keväiseen metsään.

Retki tehtäisiin mieluusti yksin, eväiden kanssa. Jos reppuun vahingossa tulisi pakattua huolia ja työkiireitä, kyllä ne kevätmetsässä tarpoessa haihtuisivat pois.

Metsässä ihmisen mieli tyyntyy, ehkä löytyy hetkeksi oma paikka maailmankaikkeudessa: Siinä se ihminen tallustaa, hongat humisevat ja purot solisevat. Elämä pauhaa eteenpäin, myyrät mylläävät varvikossa, tikka rummuttaa keloaan. Metsään mahtuu ihan jokaisen ihmisen keväthuuto, siinä missä laulurastaan liverrys ja käen kukuntakin.

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija