Kolumni: Jalka pois kaasulta

Puhutaanko hetki nopeusrajoituksista? Eikö? No, puhun kuitenkin.

Wikipedia tietää, että ensimmäinen nopeusrajoitus säädettiin Isossa-Britanniassa jo vuonna 1861. Se oli 10 mailia tunnissa eli 16 km/h. Hurjaa. Suomessa nopeusrajoituksia alettiin ottaa käyttöön 60-luvun alussa. Vastustus oli kovaa, niiden koettiin jopa rajoittavan yksilönvapautta. Ääni kellossa muuttui kuitenkin pikku hiljaa, sillä synkät liikenneonnettomuustilastot puhuivat omaa kieltään.

Kun tämän päivän liikennettä katsoo esimerkiksi siitä vinkkelistä, että asuu kylätien varrella, jossa on 60 km/h rajoitus, alkaa epäillä suurta osaa autoilijoista täysin lukutaidottomiksi, vai onkohan kysymys numerosokeudesta? Turhaan he muinoin Tekniikan maailman päätoimittajaa myöten murehtivat autoilijoiden vapauksien kaventumista nopeusrajoitusten takia. Voin nimittäin kertoa, ettei tuo vapaus näytä kadonneen minnekään. Siinä kuudenkympin alueella voidaan ihan hyvin vetää sataakahtakymppiä, satasta tai kahdeksaakymppiä. Jälkimmäinenhän pyöristyy varmasti noin kuuteenkymppiin, ainahan se auton mittari vähän huijaa?

Mutkainen tie, olemattomat kevyen liikenteen väylät, lapsia ja lemmikkejä taloissa, joista osa on melkein kiinni tiessä. Näiden seikkojen luulisi vähän hillitsevän kaasujalkaa, jos liikennemerkki on jäänyt huomaamatta. Varmasti yllätytte, kun kerron, että ei näytä hillitsevän. Ei aina edes sitä täysperävaunullista rekkaa.

En tietenkään näe autojen nopeusmittareita, mutta asia on helppo testata, kun itse ajaa rajoitusten mukaan. Saman tien joku on kärkkymässä takapuskurissa ja kiireisimmät ohittavat, ihan sama mikä rajoitus.

Kylän läpi kaahaavat autot heikentävät sekä asukkaiden turvallisuuden tunnetta että hyvinvointia. Oli ylinopeuden syy mikä hyvänsä, me maksammesiitä joka päivä hintaa. Ota siis jalka pois kaasulta, kiitos!

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija