Kolumni: Hyvä minä

Viime sunnuntaina vietimme isänpäivää. Pienestä pitäen lapsi hakee vanhemmiltaan hyväksyntää kaikkeen, mitä tekee, toivoo vanhempien olevan lapsestaan ylpeä. Sama toivomus pysyy lapsesta aikuiseen asti. Ja kun lapsena hakee hyväksyviä katseita ja lauseita, sama toive näistä pysyy aikuisikään asti.

Sunnuntaina pohdin hyväksynnän tarvetta. Itse koen olevani hyväksytty niin perheeni kuin ystävieni puolesta, mutta mites itseni puolesta?

Aiheen puolesta löysin Duunitori.fi-nettisivuilta Aki Alrothin kolumnin, jossa hän kirjoitti itsensä hyväksymisen tarpeesta. Me kaikki osaamme lyödä itseämme maan rakoon ja löytää vikoja itsestämme, puhumattakaan meille suomalaisille kauheasta hetkestä: Meille osoitettujen kehujen vastaanottamisesta!

Hyväksynnän hakeminen perustuu ihmisen itsetuntoon ja esimerkiksi hylätyksi tai kiusatuksi tuleminen nostaa hyväksynnän hakemista, itsetunnon ollessa alhaalla. Monesti hyväksynnän hakeminen muilta menee omien tarpeiden ja itsensä kuuntelemisen edelle. Itseltä hyväksynnän hakeminen on itsensä jatkuvaa realistista tutkiskelua, ja itsensä haastamista.

Muilta hyväksynnän hakeminen on kyllä hyvä ja luonnollinen asia, kunhan muistaa, että se on vain puolet itsetunnon rakentamisessa. Toisen puolikkaan rakennat sinä itse. Taistele tietoisesti itseäsi negatiivisesti arvioivia ajatuksia vastaan, ja kehu itseäsi, siihen on paljon aihetta.

Aki kirjoittaa kolumnissaan hienon vertauksen: ”Elämän polulle ilmestyy jatkuvasti uusia esteitä. Niitä on kuitenkin huomattavasti aiempaa vähemmän, kun lakkaat itse olemasta niiden aktiivisin pystyttäjä.”

Teemu Sytelä, alavutelaislähtöinen muusikko (AMK)