Kolumni: Ei hätäisen hommaa

On tutkittu juttu, että vaikeissa elämäntilanteissa käsitöiden suosio kasvaa. Ei siis ihme, että Suomeenkin on korona-aikana hyökynyt oikea neuloosiaalto. Puikoilta tippuu nyt niin perinteisiä sukkia kuin uudempia pyllyttimiäkin, villapaidoista puhumattakaan. Erityisen ilahduttavaa on, että kutojille kelpaavat villalangat. Tekokuidut ovat mikromuovin lähde ja palaavat ravintoketjun kautta ihmisen omaan elimistöön, joten luonnonkuitujen suosimisessa on tosiaankin järkeä.

Erityisesti islantilaiset villalangat ovat kutojien mieleen. Islanti onkin yksi niistä maista, joissa lampaita on enemmän kuin ihmisiä. Islanninlammas on alkukantainen rotu, jolla on koiran tavoin kaksinkertainen turkki: pohjavilla ja päällyskarva erikseen. Tällä hetkellä lankojen kysyntä on niin suurta, että kaupat joutuvat myymään ei-oota. Islannissa buumia hiukan ihmetelläänkin, sillä mitään markkinointitoimenpiteitä ei Suomeen päin ole tehty.

Tässä vaiheessa suomalaisesta lampolasta kuuluu MÄÄ! On niitä lampaita Suomessakin. On kolme omaa alkuperäisrotua, joista ahvenanmaanlampaalla on islantilaisserkkunsa tapaan kaksikerroksinen karvapeite. On myös kainuunharmas ja suomenlammas, joiden villa on hienoa, merinotyyppistä. Kotimaista ostaessa ei hiilijalanjälkeä rasita kuljetus ja eurot päätyvät Suomeen. Laiduntavat lampaat edistävät luonnon monimuotoisuutta, puhumattakaan perinnebiotooppien ylläpidosta.

Tosin kotimaisia lankoja eivät kauppojen hyllyt pursua. Syitä on monia. Villan surkea hinta ei tahdo kattaa edes keritsemiskuluja. Katetta voi parantaa kehräyttämällä villat tilalangoiksi, mutta Suomen muutamat kehräämöt ovat vallan ruuhkautuneet. Lankoja voi joutua odottelemaan yli vuoden.

Ei siis ole kärsimättömän ihmisen hommaa lampaiden pitäminen, jos ei ole villapaidan kutominenkaan.

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija