Kolumni: Arvostetaan itseämme

Työelämässä törmään ajoittain tanskalaisiin kollegoihin. Muutaman ystävän kanssa olemme joutuneet tunnustamaan kadehtivamme heitä. Tanskalaiset naiset ovat kerrassaan mainioita: rentoja, kauniita ja itsevarmoja. Ollapa tanskalainen nainen!

Entäpä Norja sitten. Saatan katsella dokumentteja sen syrjäseudun asujista ja luonnossa vaeltajista päivätolkulla. Siellä he laiduntavat karjaansa idyllisten vuonojen rannalla tai kalastavat jättimäisiä turskia syvistä vesistä. Asuapa Norjan maaseudulla!

Islannista ottaisin mieluusti kuumat lähteet omalle takapihalleni. Tai edes yhden pienen. Myös islanninhevoset ja -lampaat kelpaisivat. Jälkimmäisten villasta kehrättyä lankaa muuten hamutaan juuri nyt kilvan villapaitavärkeiksi.

Ruotsista en meinannut aluksi keksiä mitään kadehdittavaa, koska en juuri kuninkaallisista perusta. Mutta sitten mieleeni pälkähtivät ruotsalaiset dekkaristit ja heidän huima menestyksensä maailmalla. Kunpa suomalaiset osaisivat tehdä saman!

Kadehtimiseen käytetyn energian voi tietysti käyttää toisinkin. Voi aamuisin sanoa peilikuvalleen jotain ystävällistä. Ihailla kotikylän upeaa maalaismaisemaa, jonka keskellä on etuoikeutettua elää. Ihan läheltä löytyy mitä hienoimpia luontoreittejä ja -kohteita.

On hyvä myös muistaa seurustella omien lampaidensa kanssa ja kompostoinnin sijasta lähettää villat kehräämölle. Kuumaa lähdettäkään ei varsinaisesti tarvita, onhan meillä saunat ja paljut. Ja sehän nyt tiedetään, että suomalaiset kirjailijat, varsinkin lasten- ja nuortenkirjailijat, ovat jokseenkin laadukasta sakkia.

Kun alamme itse arvostaa sitä, mitä olemme ja mitä meillä on, kyllä muutkin sen kohta huomaavat.

Jos eivät huomaa, niin omapahan on tappionsa.

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija