Kolumni: Aikuisten oikeesti

En viitsi avata Twitteriä. Siellä on menossa sodankäynti. Vastapuolta syytetään propagandasta, pelottelusta, huuhaasta, jeesustelusta, kiihkomielisyydestä, harhautuksesta, vouhkaamisesta, pelon lietsonnasta, kieltämisestä, pään puskaan laittamisesta ja vaikka mistä.

Ihan heti ei uskoisi, että samassa veneessä – tai ainakin samalla planeetalla – ollaan kaikki. Samaa ihmislajiakin ollaan, ja jokainen meistä on täysin riippuvainen planeetasta Maa; sen ilmakehästä, kasvipeitteestä, eläimistöstä. Koronakriisikin kertoo, ettei ihminen lajina ole luonnon ulko- tai yläpuolella, vaan yhtä haavoittuvainen kuin kaikki muutkin. Pikkuruinen virus voi laittaa koko ihmiskunnan hetkessä polvilleen.

Niin, että mitäpä jos me aikuiset nyt vaan lopetetaan syyttely ja hedelmätön juupas–eipäs–väittely, ja tehdään yhdessä tälle ilmastokriisille jotain. Sillä sellainen meillä ihan oikeasti on, kysykää vaikka tutkijoilta ja tiedemiehiltä. Eikä se tarkoita pelkästään kivoja, lämpimiä säitä meidän nurkille, vaan sitä, ettei hanasta joku päivä ehkä enää tulekaan vettä, töpselistä ei virtaa myrskyn jälkeen sähköä, pellot ovat liian märkiä puimurille ja uudet tuholaiset narskuttavat sadon. Puhumattakaan siitä, että miljoonat pakolaiset kolkuttelevat ovilla tyhjä puurokulho kädessään.

Kriisin torjuntakeinojen täytyy toki olla sellaisia, että ihmisille jää riittävästi mahdollisuuksia ja valinnanvaraa. Että voi edelleen valita asuinpaikkansa, harrastuksensa, ruokansa ja ammattinsakin.

Mutta jos joku toimenpide, kemikaali tai työtapa on ilmastolle erityisen vahingollinen, ei jäädä jurnuttamaan eikä tuleen makaamaan, vaan kehitellään sen tilalle uusi ja opetellaan se yhdessä.

Ihan vaan siksi, että meidän lapsilla ja vielä lapsenlapsillakin olisi ruokaa lautasella, lämpöä pirtissä, ja tulevaisuus, jota odottaa.

Mervi Heikkilä, kuortanelainen kirjailija