Me kaikki tiedämme sen tunteen. Joitain jännittää tilanteen pelkkä ajatteleminen. Kädet hikoilevat, jännittää, ei meinaa saada mitään sanottua. Pelkäämme usein mokaavamme, vaikka tiedämme osaavamme sen. Puhun tietenkin puhumisesta ja sen vaikeudesta, sanojen sekoittamisesta.
Sanojen sekoittaminen voi saada lauseille täysin uudet merkitykset. Avunannosta tulee avanto tai saattaa asua kolme vuotta saksofonin kanssa saksofonistin sijaan. Väkevämmän sijaan rakkaus onkin kätevämpi kuolemaa.
Sanojen sekoittumista jännittää etenkin tärkeissä tilanteissa ja teksteissä. Virallista puhetta pidettäessä, addressien lukemisessa tai siinä pahimmassa, esitelmän pitämisessä koululuokan edessä. Puhetyötä tekevät saattavat jännittää puheen selkeyttä, tarkkaa artikulointia ja sitä pahinta: äänensä menettämistä. Ensimmäisen kerran koin pari viikkoa sitten äänihuulitulehduksen, ja minulla oli lääkärin määräys olla hiljaa mahdollisimman paljon. Äärimmäisen vaikea tehtävä.
Mitä enemmän jännittää, sitä suuremmalla todennäköisyydellä joku asia omasta mielestä epäonnistuu. Mutta se on oma mielipide, se ei tarkoita että puhe olisi ollut epäonnistunut. Koulupuheilla on hyvä tarkoitus, opettaa ilmaisemaan itseään. Se ei ole helppoa, ei esiintyjille eikä introverteille ihmisille. Rohkeus ja asiansa takana seisominen takaavat loistavan puheen, sisällöltään ja esitykseltään. Noilla kahdella tekijällä saavuttanee kuulijansa, koululuokan tai teatteriyleisön. Puheen valmistelu tai repliikkien opettelu työn alle ja ilmaisemaan itseään!
Teemu Sytelä, opiskelija