Juurettomia, kodeistaan riistettyjä lapsia on paljon, lapsia jotka eivät tiedä paikkaansa. Yksinäisiä, onnettomia lapsia. Lapsia, joiden koti saattaa vaihtua moneenkin kertaan heidän elämänsä aikana.
Jokainen voi kuvitella miltä lapsesta tuntuu kun syli johon piti luottaa, ei olekaan pysyvä. Miten sellainen lapsi voi luottaa ihmisiin ja rakentaa maailmaa, jonka perusluottamus ihmisiin on viety?
Onko vanhemmilta kadonnut kyky kohdata lapsensa? Vai puuttuuko yhteiskuntamme väärällä tavalla perheiden kohtaamiin ongelmiin?
Missä on naapuriapu, sukulaiset, lapsen läheiset? Onko rakkaus lapsiimme kadonnut?
Meidän tulee löytää itsestämme se lämpö, inhimillisyys ja myötätunto, mitä lapsemme tarvitsevat. Lapsemme kaipaavat toisenlaista elämää, ei sellaista elämäntapaa, jota me heille nyt tarjoamme.
Lapsemme haluavat pysähtyä elämän ihmeiden äärelle. Mutta mitä me heille nyt tarjoamme? Kiireisiä aamuja, koska vanhempien on lähdettävä töihin tai he ovat muutoin hoidossa. Me tarjoamme lapsillemme kiireisiä iltoja, koska vanhempien pitää käydä kaupassa ja tehdä kotitöitä.
Pitkän hoitopäivän jälkeen lapsemme ovat kuitenkin väsyneitä ja nälkäisiä. Heitä ovat hoitaneet ihmiset, jotka ovat saattavat myös vaihtua. Vanhemmilla ei ole aikaa toisilleenkaan.
Lapsemme eivät ole kuitenkaan halunneet tällaista elämää. He haluavat herättää meidät huomaamaan elämämme kauneus ja kiireettömyys.
Miksi me emme sitä heille tarjoaisi? Lapsemme haluavat pysäyttää meidät näkemään kaiken sen, mitä ympärillämme on.
Kun vanhemmat väsyvät ja pyytävät apua yhteiskunnalta lastensa hoitoon, heidän saamansa apu ei useinkaan ole sitä mitä he toivovat. Lapset joutuvat liian herkästi pois kodeistaan, huostaanotetuksi. Ja niin on monen lapsen elämä muuttunut pysyvästi.
Lapsille löytyy aina ottaja, kun heistä saa rahaa. Lapsemme eivät ole halunneet rikkonaista elämää, vaihtuvien ihmisten ympäröimänä.
Olkoon tämä vuosi lastemme vuosi! Rakkauden ja välittämisen vuosi. Toisiamme ymmärtämisen vuosi. Lohdun vuosi.
Birgitta Wulf,
Salo