Meillä on kotona teinejä. Yleensä he ovat varsin säyseitä ja uskovat puhetta viimeistään kolmannella sanomisella. Toisinaan taas eivät. Ja silloin äiti ragee.
Kaikki teinien vanhemmat ovat varmasti jossain vaiheessa huomanneet verenpaineensa nousevan, kun teini ottaa käyttöön tehokkaimman aseensa: täydellisen välinpitämättömyyden auktoriteettia, tässä tapauksessa vanhempaansa kohtaan. Usein pystyn suhtautumaan huumorilla siihen, että jonkinlaisen reaktion saaminen vaatii lukuisia yhteydenottoyrityksiä.
Tyypillisesti yhteydenottoyritysten yhteydessä teini siirtää kuuloketta korvaltaan juuri sen verran, että voin tulkita hänen kuuntelevan. Kahden ensimmäisen tavun jälkeen luuri laskeutuu kuitenkin takaisin korvalle ja avautumiseni lattialla lojuvista vaatteista, tekemättömistä läksyistä tai kotiintuloajoista aloittamani yksinpuhelu kaikuu kuuroille korville. Omasta mielentilastani riippuen verenpaine voi pompata hetkessä aika korkeisiin lukemiin.
Joskus teini iskee sanallisen puukkonsa juuri, kun höyry jo puskee korvista ja yritän laskea sataan pysyäkseni fiksuna aikuisena. ”Äiti, älä ragee.” Ja siinä samassa ilma iskee ulos täydellä voimalla – ja desibelit nousevat.
Onneksi meillä ovat toistaiseksi äidin raivokohtaukset pysyneet, ainakin omasta mielestäni, melko harvinaisina. Ja onneksi elämään teinien kanssa mahtuu myös toisenlaisia hetkiä. Joskus heidän jutuilleen saa nauraa vedet silmissä. Silloin tällöin vedet valuvat silmistäni myös muusta syystä. Erityisesti silloin, kun hoksaan, että muutaman vuoden päästä meillä ei enää asukaan teinejä. Siksi täytyy olla kiitollinen niistä raivostuttavammistakin hetkistä.
Ella Nurmi