Koulukiusaaminen on ilmiö, joka on ollut olemassa aina, mutta vuosi vuodelta siitä puhutaan enemmän ja enemmän. Kyse on tuskin siitä, että kiusaaminen olisi räjähdysmäisesti lisääntynyt. Pikemminkin ongelma on tunnistettu ja siihen halutaan puuttua kovemmalla kädellä kuin takavuosina.
Itse aloitin koulun 1980-luvulla. Nimittely, porukasta sulkeminen, pyyhekumin palasten tai paperitöllöjen heittely sekä pipon pölliminen eivät olleet vieraita ilmiöitä. Niiden kohteeksi jouduin jossain vaiheessa niin minä kuin suurin osa luokkakavereistanikin. Satunnainen kiusa tuntui pahalta, mutta luokassa oli myös niitä, jotka joutuivat kiusan kohteeksi muita useammin tai kohtasivat rajumpaa kiusaamista.
En muista omilta kouluajoiltani yhtään tapausta, jossa opettajat olisivat tarttuneet kiusaamistapaukseen jämäkästi, pitäneet puhutteluja tai antaneet jälki-istuntoa. Jälkikäteen tuntuu siltä, ettei kiusaamista pidetty erityisenä ongelmana. Yksi syy oli toki sekin, että suuri osa kiusaamisesta tapahtui salaa, kuten tänäkin päivänä.
Koulukiusaamista miettiessäni olen usein huokaissut helpottuneena: Onneksi minun aikanani ei ollut kännyköitä ja sosiaalista mediaa.
Sosiaalinen media, esimerkiksi What’s up ja Ask.fm, on tuonut kiusaamiseen uuden ikävän piirteen: haukkuminen, julkinen häpäisy ja porukasta sulkeminen eivät rajoitu enää vain kouluaikaan ja -matkoihin vaan ovat läsnä kiusan kohteeksi joutuneen lapsen ja nuoren elämässä koko ajan.
Ihminen on eläin, jolla on kyky tehdä tietoisesti pahaa toiselle ihmiselle. Mutta meillä on kyky ja mahdollisuus toimia myös toisin. Tässä auttaa kultaisen säännön muistaminen: Älä tee toisille sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle.