Yksinäisyys mielletään yleensä negatiiviseksi asiaksi. Siitä tulevat mieleen syrjäytyneet nuoret ja vanhukset, joille kukaan ei pidä seuraa. Sosiaalisena lajina ihmistä ei ole luotu olemaan yksin, vaan menemään joukon mukana paikasta toiseen.
Pidin pitkään itseäni omituisena. Miksi en halua olla isossa porukassa, kuten kaikki muut? Miksi en jaksa keskustella koko aikaa ystävieni kanssa edes silloin, kun kaverit ovat kokoontuneet yhteen? Mikä minussa on vikana, kun en pidä isoista porukoista ja jatkuvasta puheensorinasta ja äänessä olemisesta?
Joskus luultiin, että olen vihainen jostakin. Luultiin, ettei minua kiinnosta se, mistä muut keskustelevat. En ollut kumpaakaan. Kyllä minua kiinnostivat muiden asiat, olin vain hetkellisesti väsynyt seuraan. En mitenkään erityisesti tiettyjen ihmisten seuraan, vaan sosiaalisuuteen ylipäätään.
Aloin kutsua kyseistä väsymystä ”sosiaaliseksi akuksi”. Jos olin pitkän aikaa muiden ihmisten seurassa, akkuni kului loppuun. Se piti ladata uudelleen olemalla jonkin aikaa yksin, omien ajatusteni parissa.
Aloin myös hyväksyä sen, etteivät tunteeni olleet mitenkään omituisia tai epäluonnollisia – moni muukin kokee samalla tavalla. Yksinäisyys on hyväksi kohtuudella, kuten myös muiden ihmisten kanssa oleminen.
Toivon, että kaikki viettäisivät aikaa myös omissa oloissaan, ajatellen vain omia asioitaan. Ei kannata suoralta kädeltä tuomita henkilöä, joka tuntuu olevan hieman poissaoleva eikä viihdy seurassa koko aikaa – hänenkin sosiaalinen akkunsa on todennäköisesti vain lopussa, eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti. Sen sijaan kannattaa antaa hänelle aikaa hengähtää ja ajatella omia ajatuksiaan. Älkää kuitenkaan jättäkö ketään kokonaan yksin. Vaikka luonteita on yhtä paljon kuin ihmisiäkin, niin jokainen kaipaa kuitenkin myös seuraa ja ystäviä.
Kiihkoilija, oman elämänsä maisteri