100-vuotias Suomi juhlii. Koko juhlavuosi on ollut täynnä tapahtumia. Ne huipentuvat joulukuun kuudennen, itsenäisyyspäivän lähestyessä.
Toimittajana olen päässyt läheltä näkemään, kuinka monenlaisin tavoin merkkivuotta on juhlistettu. Isommat tempaukset niistä jäävät historian kirjoihin, pienimmätkin tekijöiden ja kokijoiden omiin muistoihin.
Juhlavuosi ei ole suojannut meitä ikäviltäkään asioilta, tapahtumilta ja ilmiöiltä. Ne ovat muistuttaneet siitä, kuinka nopeasti kaikki voi muuttua, ilo vaihtua murheeksi, nauru itkuksi.
Jokainen peilaa juhlavuotta omaan elämäänsä ja sen vaiheiisin. Itse olen tajunnutkin olleeni monella tapaa onnekas. Olen saanut elää koko ikäni, lähes 60 vuotta, rauhallisessa ja turvallisessa maassa, jota on lintukodoksikin kutsuttu. Jos ajanjaksoa vertaa sitä edeltäneisiin 40 vuoteen, ero on valtava.
Ei elämä ähtäriläisellä pikkutilalla 60-luvulla ollut luksusta, mutta puutetta ei kärsitty. Sen jälkeen elintaso on huimasti noussut. Lama-ajoistakin on selvitty.
Kun näen lasten piirtävän sinistä ristiä valkoiselle paperille Suomen synttäreiden kunniaksi tai nuoren ylioppilaan laskevan lakin päähänsä, toivon ja rukoilen mielessäni, että heillä olisi edessään yhtä onnekas aika.
Elämästä on joka tapauksessa tullut entistä huonommin ennalta arvattavaa sekä Suomen että suomalaisten kannalta.
Uutiset suoltavat tietoomme uhkia toisensa jälkeen. Hulluksi tulee, jos niitä alkaa liikaa pohtia. Kaikkeen ei voi varautua. On vain tehtävä parhaansa tässä hetkessä ja säilytettävä uskonsa tulevaisuuteen.
Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs, lauletaan tutussa virressä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enempi virrestä liikutun. Juhlavuosi kääntää katseet tulevaan. Siunausta ja varjelusta tarvitsemme jatkossakin.
Eeva-Liisa Kulju, toimittaja